29/12/09

Heitän puoliksi juodun kaljan seinään, kaadan ja viskon pulloja. Huudan ja raivoan. Mies ottaa minut syliin ja pitää kiinni. Hän puhuu ja minä vain makaan ja hengittelen. Sanoo vääriä sanoja ja tuntuu kuin keuhkot laajenisivat niin että sydän puristuu niiden alle, en saa ilmaa mutten uskalla haukkoa happea. Estelen kyynelten tulemista, päässäni karkaan lasinsirpaleita mukana pidellen piiloon, jossa saisin sanoa tälle kaikelle hyvästi. En kuitenkaan tee niin, olen vain hiljaa ja toivon tukehtuvani siihen ahdistukseen.

Olen täynnä raivoa, mutta olen oppinut pitämään kaiken sisälläni, suuni kiinni.

"Niin kuin epäluottamus maailmaa kohtaa, ollut jo pienestä lähtien"

Psykotädillä unettaa kovasti. Mumisen ja näytän olevan mukana asiassa, pureskelen sormien ihoa ja katson kun niistä tulee verta. Puolet siitä neljästäkymmenestäviidestä minuutista on hiljaisuutta, kun minä tuijotan kengänpäitäni ja pöydän toisella puolella nainen tuijottaa minua. Suunnittelin kertovani hänelle kaikkea, olisin saanut purata asioita pois, mutta siinä istuessa ei enää mikään tuntunut miltään kertomisen arvoiselta.