Millaisena muut näkevät minut? Osaan arvata heidän vastaukset "hiljainen, ujo, tylsä". Olen se joka seuraa muita, hymyilee ja nauraa muiden kanssa, muttei juuri koskaan liity keskusteluun. Se joka saattaa kadota koulusta aina jonnekin menolleen. Muut kertovat menneistä tapahtumistaan, minä en kerro itsestäni mitään. Toiset tietävät vain kotikaupunkini, lemmikit, perheenjäsenet, miehekkeen, ikäni, mitä tupakkia poltan, etten syö lihaa...
Mietin taas menneisyyttäni. Tai sitä mitä muistan. Ei minun tarvitse kauan miettiä kun jo kiemurtelen turhautuneena enkä pysty muistamaan. Etenkin jos joku kysyy jotain, seuraa suustani vain pitkä öö ja vähän hymyillen totean, etten muistakaan. Silti on niitä hetkiä, joita en unohda, muttei niistä voi puhuakaan. Tänä aamuna päässäni soi yksi menneisyydestä tuttu biisi, jonka sanat osasin ulkoa ja sen kuunteleminen sai lisää muistoja nousemaan.
Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut
Ja isken jollain, millä sinäkin oot mua hakannut
Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään
Mut viedään pois sinne, missä ei tarvitse nimeään
-PMMP
Ja sitten mietin kaikkea, vähän lisää, ja asiasta toiseen päädyn miettimään kuinka huono ihminen olen, sen perusteella montako ihmistä minä olen saanut itkemään. Ja jos se on verrattavissa, niin monta ja olen siis huono. Ei riitä että perheen, vaan myös ystävät (ne entisetkin) ja kaverit ovat takiani joutuneet tipauttamaan kyyneleen. En minä tahtoisi saada ketään surulliseksi itseni takia. Ja muistan kuinka pari vuotta sitten äidin kanssa huudettiin kilpaa itkumme takaa pelkistettynä tällaisen keskustelun "mä haluan vaan kuolla" - "no tapa sitten itses" ja perään kuinka en ymmärrä miten satutan muitakin tällaisella (en muista mistä keskustelu sai alkunsa). En ikinä anna itselleni anteeksi tuota, kun neljä vuotta nuorempi pikkuveli istui sohvalla ja tuijotti keittiössä kulkevaa keskustelua. En osaa selittää.
"Yksi, kaks.. neljä.. kuus. Kuusi kertaa" mies laskee arpiani samalla kun yritän mönkiä peiton alle piiloon. Aamulla minä lasken ja saan kuusitoista, mutten kertoja osaa laskea, sitä kuinka monta kertaa haavat ovat arpeutuneet, mutta olen aina palannut ja repinyt arven irti, leikaten aina vähän syvemmältä. Hymyilen itsekseni kuinka hyvin ne ovat jo kadonneet, ei niitä löydä helposti, ellei tiedä mistä katsoa. Niistä on tullut ihoa vaaleampia, sileitä kohtia. Enää muutama helposti erottuva punainen viiva. Pian ei niitäkään.
Pidän sateesta, siitä kun saan vielä pitää villasukkia ja siitä kun löysin hätävara-tupakit vaatekaapista, jotka olin jo sinne unohtanut, vaikka eilen ne sinne piilotin itseltäni. Te olette tärkeitä.
Vaikka en sinua henkilökohtaisesti tunne ja vaikka blogit kuitenkaan eivät paljasta kaikkea sitä, mitä irl paljastaisi niin sanoisin että olet yksi mielenkiintoisimmista ihmisestä, jota olen 'tavannut' (juttuja lukenut).
ReplyDeletekohta ei enää niitä vaaleitakaan eikä uusia punaisia. eikä vaaleanpunaisia turkooseja.
ReplyDeleteja minä pidän tuosta lopusta.
Sinäkin olet tärkeä.
ReplyDeleteKiva että teksti kosketti, se tosiaan on oma mielipiteeni, jonka pitäisi olla myös muiden ihmisten tiedossa ( ettei naiskauneus ole kiinni mahdollisesta kaljusta ).
ReplyDeleteMinulla on ollut samanlaisia ajatuksia siitä miten muut mahtavat nähdä minut.
ReplyDeleteJa tuo ajatus, kuinka moni on itkenyt minun takiani.
Vielä noiden lisäksi tuo pmmp:n biisi on hyvä <3
tulen lukemaan varmaan jatkossakin blogiasi.