12/04/11

Täällä on perhosen siipi painautunut parvekkeen lattiaan.

Aurinko laskemassa,

mutta oikeasti se loistaa yhä,

kun tietää minne mennä

ja siellä metsän laidalla se on.

Sitä minä vielä kaipaan,

ei muualla ole sellaista

vaikka sama aurinko

ja tuuli, vihellys ja koira tulee luoksesi.

En muista heidän ääniään,

ehkä vuosi sitten kuullut viimeksi.

Etsin numerot, juon vielä yksi ja kaksi lisää

vihreä luuri ja myöhemmin mietin kuinka turhaa;

eiväthän he kaipaa.

Enkä tiedä kaipaanko minäkään.

He ovat jääneet tänne,

vain minä lähtenyt pois

Pitäisi syödä,

muttei yksin huvita, se masentaa liikaa.

Onneksi on pikkuveli,

jolle sain kokata juustopastaa,

vaikka kaipaan myös sitäkin

kun alakerrasta huudettiin

"syömään"

ja kuusi henkeä

istui saman pöydän äärellä.

Kadulla minä huudan.

Suutun entistä enemmän

kun ihmiset kääntävät katseensa minuun

ja kotia tullessa minä murenen lattialle

itkien, samalla lohduttaen itseäni:

tarvitsen vain unta.

Mutta kun on nukkunut viikon ajan

valehtelematta puolipäivää joka yö

luulisi sen jo riittävän.

Huomaankin että ollaan taas siinä,

kun tämä ei ole enää fyysistä.