Vihreä maali on haalistunut ja lohkeillut pois, ympärillä vanhoja navettoja ja lapsien ja lapsenlapsien omakotitaloja. Oviaukko on hyvin matala, ja minä, joka ylläpitää suomalaisnaisten keskipituutta, joutuu myös kumartumaan välttääkseen kuhmun päähän. Nainen täyttää kymmentä vuotta vaille sata, on hyvin pieni mutta voimakkaan oloinen, tajuaa maailman menon paremmin kuin mitä anoppi luulee ja murhauttelee vitsejä lääkkeistään ja lahjaksi saamastaan viskipullosta. Talo on täynnä valokuvia, yksi sellainen sota-aikainen valokuva miehestä ja naisesta ja he ovat todella kauniita, vaikkeivät hymyile. Nyt nainen on asunut yksin kaksikymmentäyksi vuotta, apuna edesmenneen invalidimiehensä kävelykeppi.
Vaikka minulle on vieläkin mysteeri kuka tuo vanha nainen oli, sanoin kotimatkalla miehelle tahtovani mennä uudestaankin kylään, niin kuin nainen pyysikin sitten kun kukat kukkii. Vierailu antoi toivoa vanhuudesta. Aiemmin olen nähnyt vain kuinka vanhuus on yhtä kuin vaivat, sairaala ja vaipat, nyt voisin itsekin toivoa eläväni vanhana ja olla samanlainen sisupussi kuin hän on.
Sieltä suunnataan ihmisjoukon keskelle jossa päät nyökkää musiikin tahtiin ja kädet heiluvat ilmassa. Tyttöjä jotka maskeeraavat toinen toistaan enemmän pakkelia naamaan, tupeeraa hiuksiaan ja voimakkaan lakan tuoksun voi haistaa jo kaukaa ohittaessa vessaa, josta kuuluu kikatusta ja kiljuntaa.
Puristan kädellä aitaa, ja kiellän itseäni tekemästä mitään tyhmää. Jos järjestysvalvojia ei olisi pyörinyt edessäni enemmän kun laki sallii, en tiedä minne olisin taas päätynyt. Olen liian täynnä poikia/miehiä, jotka luulevat voivansa tehdä mitä vain ja omistavansa tämän maailman. Tyydyin pyörähtämään kyynärpää edellä taaksepäin ja katsomaan murhaavasti painukaa vittuun.
Parin tunnin päästä olenkin jo bussissa katsomassa kuinka tasainen maa ja pellot katoavat asfalttiviidakon tieltä. On aamu ja seuraavaksi onkin vain aallokkoa, ylihinnoiteltuja takseja, ravintoloita jossa hyvät vegevalikoimat, tupakittomia päiviä, kauniita rakennuksia, mukulakiviteitä, halpaa punaviiniä...
Niin paljon kun minä tahtoisinkin asua jossain suuressa kaupungissa, on ehkä vain myönnettävä tosiasia, että olen paljasjalkainen maalaistyttö, joka hukkuisi helposti kaupunkien vilinään ja kadottaisi itsensä vielä pahemmin.
Muistan lukeneeni edellistä blogiasi. Aikanaan tuli niin kova ahdistus kaikesta näihin aiheisiin liittyvästä (ehkä vielä enemmän tämän uuden blogin teksteistä), että oli pakko sulkea silmänsä kaikelta vähäksi aikaa. Nyt luin taas näitä tekstejä pitkästä aikaa ja muistin taas kuinka kauniisti kirjoitat ja miksi odotin ennen uutta kirjoitusta kuin kuuta nousevaa. Tämä halusin vain kertoa, älä kadota itseäsi kokonaan♥
ReplyDelete