18/03/13

Äiti ottaa mut kyytiin sunnuntaina matkoiltani. Kysyy mikä olo ja tiedän hänen etsivän katsettani nähdäkseni pupillit ja punottaako silmät. Niin se on alkanut tekemään sen yhden kerran jälkeen, kun joskus illalla olin jotain ottanut ja seuraavana päivänä en muista mitä sossutädin kanssa tehtiin, pupillit vain olivat lautasen kokoiset ja nukahtelin minne sattuu. Ei mulla oo nyt mitään peiteltävää, mutten mä osaa katsoa silmiin.

Äiti sanoo että se on tärkeää että jokainen meistä elättää itsensä. Mä tiedän mitä se meinaa, ja itkettäis muttei saa vetää aina sitä "masennuskorttia" esiin. Pitää olla normaali.

Oon iloinen ystävän puolesta. Se voi pitkästä aikaa pitää lyhythihaisempia paitoja, ilmat että seepran raitoja heti huomaisi. Kyllä me ollaan nähty toistemme haavat, mutta ei niitä kuitenkaan kukaan mielellään näyttele.

Myöhemmin ajaessa kotia autolla sain taas sellaisen ..paniikki-/ahdistus-/mikälie-kohtauksen. Mukavaa ajaa sataakahtakymppiä kun alat yhtäkkiä tärisemään ja haukkomaan henkeä, samalla kauhean kuuma ja koitat rauhoitella itseäs "hengitä, heengiitäää".

Kotona tuskapilvi keikkuu taas ylläni, kun yritän laskea rahojani, tai oikeastaan menojani ja mietin mistä niihin saisi rahat. Oon kuvitellut itsestäni, että pärjään hyvin rahan kanssa, mutta näköjään en kun kahdeksankymppiä katoaa tuosta vain, ja ainoat viisaat ostokset olivat eläinten matolääkkeet ja kissan märkäruoat.

Psykologian tunnilla ahdistaa myös, kun itsensä tunnistaa useista opetusmateriaalien kohdista ja muut kertovat mielipiteitään ja tutun serkun lapsen kaiman kokemuksista. Ja opettaja sanoo, että olisi mielenkiintoista nähdä elämä heidän silmin. Ei olisi, sä et silloin jaksaisi huoltaa tekokynsiäs, -ripsiäs ja -hiuksias joka päivä herättyäsi. Toisinaan sä et edes jaksaisi herätä, avata silmiä.

En tiedä kauanko istuin keittiön lattialla laittamassa villasukkia jalkoihin. Varpaissa ei oo moneen vuoteen talvisin kiertänyt veri ja olo on niin voimaton yrittäessä saada niitä sukkia jalkoihin.

Pelkään että pian ollaan siinä hetkessä kun pitäisi huutaa apua. Ei vielä, ei vielä. Tiedän että tämänhetkisellä ololla ei sitä apua saisi, ei täytä tarpeeksi ehtoja, jotta sitä saisi tai katsottaisiin jotenkin tarpeelliseksi, sillä minä selviydyn jokapäiväisistä askareista. Sitä pitää vain odottaa että olo pahenee ja toivoa että on voimia sitten vielä pyytää apua.

Oon mä aika iloinen, ettei noita arpia ole loppujen lopuksi niin monessa paikkaa, että tyhjää on enemmän. Ja iloinen siitä, kuinka monet katoavat jo muuhun ihoon, ettei niitä näe kauempaa katsottuna. Mutta myös nuo surulliset punaiset ja lilahtavat, jotka vielä huutaa tyhmyyttäni. (What's your story?)

Ja nyt on maanantai, mutta silti huvittaisi olla jo pehmeässä humalassa.