"Häh, luuliks sä että mä lyön sua?" Sekin mussa ja koirassani on samaa: joku nostaa kätensä nopeasti ylös, korottaa ääntään tai lähestyy uhkaavasti, niin me säpsähdämme sivuun ja väistämme "iskua" refleksimäisesti. Siis tilanteissa, joissa ei oikeasti olisi mitään pelättävää tai väistettävää, kuten tässäkin tilanteessa kaveri nosti vieressäni kätensä ylös heittääkseen huivin kaulaan, niin minä säpsähdän sivuun siinä samassa sekunnissa. Se on ehkä ajan kuluessa rakentunut meidän molempien sisään ja vaikka meidän molempien ajasta jolloin tuohon oli syykin, on kulunut nelisen vuotta, niin siltikin meistä nousee tuo reaktio esiin. "Ehei en luullu" ja tunnen olevani niin läpinäkyvä niin kuin silloin kaupassa kun tiesin myyjän lukevan koko elämäntarinani hihnalla olevien ruokien (+määrän) perusteella.
Eläminen on hirveän uuvuttavaa. Yhtenä päivänä maailma on kaunis ja pidät kaikesta, toisena päivänä haluat vain kuolla, kolmantena päivänä vihaat kaikkea ja haluat hajottaa rystysesi toisten ihmisten kasvoihin, neljäntenä päivänä on vain tyhjyyttä ja väsymystä, viidentenä päivänä painit opiskelu-, työ- ja rahahuolien kanssa, kuudentena ja seitsemäntenä päivänä yrität saada jotain aikaiseksi, mutta yleensä vain hukutat ajatuksesi alkoholiin.
Kuulostaa tutulta..
ReplyDeleteHeips, mulle tulee paha mieli puolestas tuosta lyömisen pelosta :( *antaa voimahalin* Oot tosi rohkee, kun kerrot siitäkin noin avoimesti.
ReplyDeleteJa oon samaa mieltä elämän raskaudesta. Joka päivänä on yleensä jotain vaikeaa ja negatiivista tunnetta. Ehkä tää elämä onkin niistä selviytymistä. Sitä tulee itselle ainakin hyvä mieli, kun aattelee, et: "Taas selvisin yhdestä päivästä, vaikka vaikeeta oli"
Paljon voimia sulle <3