Sekoitan pillillä juomaani, käteni pieni liike vain kiihtyy entisestään, jalkani hakkaa lattiaa. Katse on muurautunut vaaleanpunaiseen juomaan ja silmiin nousee kalvo, ympäröivät ihmiset katoavat ja minä tunnen sen sisälläni keuhkoissa, mahassa, sydämessä, kurkussa.
Aamulla seuraan verisiä jälkiä sänkyni vierestä vessaan. Siellä on lääkekaappi lattialla, verinen paperi ja terä. Huomaan kivun jalassani, peilistä näkyy että olen itkenyt, kännykkä sammutettuna lattialla.
Tiedän ettei mun pitäis olla yksin kun oon humalassa. Tai juoda ollenkaan, kun hätinä kolme viikkoa pystyi olemaan selvinpäin. Onhan sekin saavutus, mutta parempaan on vaikeampi pystyä kun ympärillä ihmiset juovat, eikä täällä muuta osata tehdä. Ei sekään kuitenkaan oo hyväks olla vain selvinpäin yksin koko päivä kotona.
Äiti soitti ja sanoi, että kyllä se peruna ja leipä vaan lihottaakin. Jaa.
Möh, tuntuu aina surulliselta kuulla tällasta =( *voimahali*
ReplyDeleteJa vielä pitää sanoo, et pidän erityisesti sun blogis nimestä: "Silloin kun laite piirtää viivana sydämen ääntä" Jotenkin yksinkertaista, mutta samalla niin nerokasta :)
Voimia sulle!
Varastapa vaan, ole hyvä ;) Siel linkin takana on tosiaan sellanen tyhjä "ihminen" että sitä vaan väritteleen! :) (tajusit kyl varmasti et siel on sellane mut oli silti pakko sanoo entiämikssori :D)
ReplyDelete