Uskon että siinä oli viimeinkin hyvästit. Humalaiset sanovat mitä tarkoittavatkin, ja hän sanoi ensin pahoja asioita ystävänsä kuullen, mutta jäätyämme kahden "kaikkea hyvää sulle, moikka". Ja halasimme kylmästi, kuin emme osaisi ja pieni huulen kosketus ohimolle, sitten hän lähtee, katsoo vielä ja sulkee oven.
Hän on muuttunut paljon, ei hyvällä tavalla, enkä minä enää edes tunnista häntä, hän ei ole se jonka kanssa jaoin kaksion. Tärisen vieläkin, melkein ääneni murtui ja aloin itkemään, mutta ei, ei enää hänen vuokseen. Jätän hänet taakseen, yhdeksi osaksi menneisyyttäni. En aio pakottaa itseäni unohtamaan (en siihen pystyisikään), mutta en odota mitään muuta kuin tervehtimistä kun kävelemme toistemme ohi.
Ehkä mä nyt vihdoin saan tämän arkun lyötyä kiinni ja lukkoon, ilman
että joutuisin pian taas etsimään avainta ja tulemaan surulliseksi mitä
siellä sisällä olikaan. Tää on hyvä juttu.
Toivotaan, että arkku pysyy kiinni. Sulla on hieno suhtautuminen tähän surulliseen asiaan *nostaa hattua*
ReplyDelete