Kylki, toinen kylki, selällään, mahallaan, sikiöasennossa, ilman peittoa, peiton kanssa, yksin, miehen kainalossa, vaatteita vähentäen, lisäten, potkien peittoa, patjaa, ilmaa, heiluen ja ravistellen. Silmät ei jaksa pysyä auki, mutta jalkoja menottaa eivätkä suostu pysymään paikoillaan. "Haittavaikutukset. Melko harvinainen, esiintyy 1-10 käyttäjällä tuhannesta. Levottomat jalat" Jes.
(En millään tahtoisi kirjoittaa seuraavaa asiaa, mutta koen sen jotenkin tarvittavaksi kun tänne blogiin muutenkin puhun kaikkea henk. koht. asioita, niin miksi en tästäkin... Oon vaan välillä elänyt niin kuin se olis menneisyyteen jäänyt asia.. Tunne on nyt kuin olisin pettänyt teidät, ja kommenttini "laihuus ei ole sen arvoista" voisi vetää vessan pöntöstä kun en minä ole siitä paras puhumaan, vaikka tottahan se on mutta siis.. Itse päätätte jatkatteko lukemaan vai klikkailetteko itsenne pois lukijoista)
Mikä pakottaa minua puhumaan totta? Voisin puhua korvat täyteen paskaa ja se olisi uskottavaa eikä kukaan tajuaisi epäilläkään, mutta minua ei pidättele mikään kun kerron asioiden oikeat laidat. Sodin kaikkia omia sääntöjäni vastaan kuten sitä, että pitää miettiä ennen kun puhuu itsestään lääkäreille, kuraattoreille, psykologille tai muille tyypeille. En ajattele yhtään puhumisiani ja siitä kertoo mm Höpöttelijä-tädin kommentti maanantaiaamuna:
"Kuunteletko sä yhtään mitä sä puhut?" (Öö, en.) "Jos sä et ois jo täällä asiakkaana tai potilaana, ja olisin vaikka terveydenhoitaja jonka kans sä juttelisit näistä, niin kyllä mä suoraa hankkisin lähetteen syömishäiriöklinikalle"
Yhtäkkiä toppatakki alkaa kuumottaa selkään, kädet repivät lapasista nukkaa kahta kovemmin, tunnen kasvoni syttyvät tuleen, viimeistenkin saippuakuplien poksahtavan, olevan liian läpinäkyvä ja liian hyvän tuulinen ja puhelias, että suuta jo melkein kuivaa ja aika loppuu kesken, kun voisin puhua, puhua, puhua ja vastata ja kertoa ja selittää.
Hän huomauttaa että olen aina pitänyt takkia päällä, voisi sen jättää naulakkoonkin ja minä niin pelkään hänen pyytävän riisumaan sen. Sitten hän vaihtaakin aiheeseen että minä ja kriteerit syömishäiriöstä ja minä nauran taas, kun en usko korviani ja vakuuttelen ettei minä ja suhtautumiseni ruokaan ole muuta kun pieni solmu, eikä iso takkupesä (ts. syömishäiriö). Hän kuitenkin päättää soittaa sinne poliklinikalle, kysyä apua mutta nou hätä ei minun tarvitse siirtyä minnekään. Joo, ei hätää. Kotona päätä hakkaa paljon kovemmin, "mokasin mokasin mokasin". Potkaisin pallon omaan maaliin.
En voi vieläkään ymmärtää mitä tapahtui. Yksinkertaisesti minä ja syömishäiriö (inhoon tuota sanaa) ei sovita samaan lauseeseen. Tämä on ollut jo kauan (joskus alkuaikoina taisin edell. blogeissa jotain mainita) minun ja tietokoneen ja jääkaapin oma salaisuus, ja nyt siitä tietää ulkopuolinen. Toisaalta toivon että tämä kaikki saataisiin nyt ohi, kun ensimmäistä kertaa saan probleemaani apua, mutta...
Anteeksi anteeksi, olen pahoillani.
Älä häpeä. Se ei tee sinusta huonompaa ihmistä, vaikka joku tietää. Eikä vähemmän tärkeää <3
ReplyDeleteEn osaa kommentoida tähän tekstiin mitään, mutta kommentoin silti jotain turhaa niin että tiedät että tämä tuli luettua. Voimia <3
ReplyDeleteJoitain asioita ei tahtoisi muiden tietävän, mutta tuo on yksi niistä minkä on hyvä tulla muidenkin tietoisuuteen. Jotta sen osaa ja uskaltaa tunnustaa todeksi ja aloittaa taistelun ja paranemisen.
ReplyDeleteVoimahalaus<3 ehkä tuo oli onni onnettomuudessa.
Ei sinulla ole mitään anteeksipyydeltävää, etkä todellakaan ole mokannut millään tavalla. On vain erittäin hyvä, että puhuit terapeutillesi asiasta niin kuin sinä sen koet, etkä silotellut pintaa mitenkään. Loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä, että todetaanko sinulla syömishäiriö vai ei - tärkeintä on että tulet kuntoon ja saat kaiken sen avun, mitä tarvitset. Tsemiä :)!
ReplyDeleteEn ehkä ole ollut sun lukija tarpeeksi kauan ymmärtääkseni, mutta itse en näe mitään syytä miksi sun pitäisi pyytää ongelmiasi anteeksi, vaikka ne sitten syömistä koskisivatkin. Ja pakko kommentoida, etten itsekään koskaan ota takkia pois polilla, en uskalla, vaikka en tiedä mikä siinä pelottaa. Mieluummin läkähdyn.
ReplyDeleteVoimia ♥
Se avun hakeminen on ensimmäinen askel. Nostan hattua että olet uskaltanut ottaa sen. <3
ReplyDelete