Joskus salaa minä vain katson hänen silmiään. Ne ovat vihreät, sellaiset jännittävät mitä kissoillakin eikä niitä voi katsoa liikaa. Värit kaikki erilaiset ja sopivat yhteen ja sulautuvat ja ainutlaatuiset. Mutta tuijotuskisailussamme (niin kuin pienenä aina tehtiin), ennen kuin siirrymme salaiseen ihmemaahan silmien taakse, pitäisi katsoa pimeästä laajentuneita pupilleja suoraan ja kiertelemättä, minä tahdonkin sulkea jo luomet yhteen ja nauraa hävisin. Liian alaston olo kun katse kohtaa kenenkä tahansa kanssa, tunnen itseni eksyneeksi tai luulen eksyväni toisten silmiin ja tiedän että he ymmärtävät väärin tai näkevät liikaa.
Höpöttelijä-täti on kehunut, kuinka olen edellistapaamisiin verrattuna enemmän katsekontaktissa, vähemmän lapasten räpläämisessä ja puhunkin hyvin ja tapaamisia harvennetaan ja lääkäriltäkin löytyi minulle aikaa.
En tiedä miksi kidutan itseäni kuuntelemalla tuttuja, vanhoja, haikeita lauluja, joiden sanat osaan ulkoa, mutten niitä silti laula huulieni ohitse tyhjille seinille. Yksin, hiljainen talo, pimenevä ilta, musiikki, muistoja, minä, menneisyys, unohdettu, sammutettu kännykkä, valokuvat, yksinäisyys, lääkkeiden piilottama ahdistus, joka enää vain pistelee vähän rintaan ja tekee raskaan hengityksen... sulje musiikki jo.
Yhden päivän (melkein) pelasti naapurin nuori mies, joka ajoi pyörällä ohitse kun minä seisoin lumisateessa koiran kanssa odottaen tupakkeja ja se mies teki käsillään jotain, hänen hampaat näkyvät hymyillessä ja minäkin hymyilin ja hymyilin sisälle mennessäkin.
Sitten huomaankin että olen oppinut voittamaan ahdistuksen. Se ei enää räjähdä käsiini, saa minuun hallitsematonta liikehdintää, tuntemaan sydämen sykkeen ympäri kehoani, haukkomaan happea joka ei siltikään tunnu riittävän, liikkuvan ympäri taloa etsien käsillä jotain jolla tappaa se. Niin kuin pienenä isä neuvoi "vaihtamaan kanavaa" jos näki painajaista, niin minä teen ahdistuksenkin kanssa. Klik.
Älä hukkaa sitä kaukosäädintä.
ReplyDeletekohta ollaan jos tällai jatketaan.
ReplyDelete