25/03/10

Sijaislääkärini oli unohtanut minut, ja pääsin vastaanotolle puolituntia myöhässä. Tämä on tarkastuskäynti, ja se viimeinen tarkastus. Muistutin että minulla olisi kiire töihin, joten hän nopeasti kyseli ne samat kysymykset läpi kahdessakymmenessä minuutissa. "Olisiko sulla nyt sitten muuta kysyttävää tai sanottavaa? Mikä mietityttäisi sinua tai ihan mitä vain?". Tik tok tik tak raapii viisarit seinällä olevassa kellossa. "Ei mulla mitää", vastaan ja lähden juoksu jalkaan kaupungin aamuun.

Olisihan sitä kerrottavaa ollut, muttei se kertominen ole helppoa. Enkä näe sitä niin tähdelliseksi, lääkärihän vielä mainitsi mitä tehdä jos en pärjääkään: menen terveyskeskukseen ja kerron tappavani itseni pian. Siitä menen joko akuuttina osastolle, tai saan lähetteen takaisin polille. Ei se paljoa houkuttele, mutten onneksi näekään itseäni enää akuutin avun tarpeessa tulevaisuudessa. Tai oikeastaan en ole koskaan nähnyt itseäni terveyskeskuksessa hakemassa apua itselleni.

Kaikki siellä näyttää niin paljon valoisammalle, mutta silti joku repii kohti usvaa ja se tuntuisi niin turvalliselta. Turvassa särkymiseltä, kun on jo rikki.


Ihannoin psyykkisesti vahvoja ihmisiä. Eräs aamu heräsin, kun mieheni kertoi unessa ettei rakasta minua enää ja käski häipyä. Avattuani silmät rutistin miestä, mutta se uni tuntui niin todelta etten tiennyt mitä tehdä. Makasin selälläni ja katsoin ikkunaan. Mies hengitti tasaisesti nukkuessaan ja minä haukoin happea kyynelten seasta. Olin valmiina tappamaan itseni siihen pelkoon, että särkyisin miljooniksi palasiksi, juuri kun olen saanut itseni lähes kokonaan koottua. Olen herkkä ja säälittävä.

Nuorten psykiatrinen poliklinikka sulkee paperini. Kaupungilla jää muuttuu sirpaleiksi astuessani niiden päälle, seinään heitetyn peilin tavoin.