Olen isän luona itkemässä. Hän kutsuu syömään, mutten voi mennä. Ei sillä, etten tahtoisi - en vain pysty. Tämän tekstin kirjoittaminen on äärettömän vaikeaa, tahdon nyt vain lyödä tänne pari sanaa peräkanaan, kertoakseni vieläkin kituvani.
Kyllähän se meni jo parempaan suuntaan, mutta kuten arvatahan se olisi pitänyt: kompuroin omiin jalkoihini ja olen taas täällä maassa rikkinäisenä. Vaikka yritin suojella ja ehkäistä tätä kaikella, ei sitä silti voi estää. Masennus ottaa minusta kiinni ja vetää aina vain syvemmälle. Juuri kun luulee saavuttavansa pohjan uppoaakin yhä. Vaikket tiedä edes miksi.
Aamuisin haluan kuristaa mieheni rakkauteen, mutta pian elämmekin sodassa toisiamme vastaan. Kun toinen heilauttaa valkoista kangasta ja taistelutanner rauhoittuu - tavallaan - on sovinnon aika jolloin kankaatkin lähtee. Muutun ilmaiseksi huoraksi, vakiopanoksi. Tunnen itseni niin merkitsemättömäksi ja niin riittämättömäksi ja huonoksi, jolloin pyytelen anteeksi koko olemassa oloani.
Epäilen mitään sanomatta mieheni rakkautta ja mietin kuinka kauan hän ylipäänsä jaksaa katsoa enää minun 'temppujani'. En enää ymmärrä ollenkaan elämää, ihmisiä, olemassaoloani. Miehen pettynyt katse seuraa minua kun minä en osaa elää oikein ja aiheutan vain harmia.
Noin kolme ja puoli kuukauttahan minä olinkin ilman sitä kieroa nautintoa, nyt se on taas ihan sama kuinka syvältä veitsi leikkaa jalkaani ja minä hymyilen kyynelten lomasta "sitähän se kaikki on - rakkautta rakkautta vaan."
Kyllähän se meni jo parempaan suuntaan, mutta kuten arvatahan se olisi pitänyt: kompuroin omiin jalkoihini ja olen taas täällä maassa rikkinäisenä. Vaikka yritin suojella ja ehkäistä tätä kaikella, ei sitä silti voi estää. Masennus ottaa minusta kiinni ja vetää aina vain syvemmälle. Juuri kun luulee saavuttavansa pohjan uppoaakin yhä. Vaikket tiedä edes miksi.
Aamuisin haluan kuristaa mieheni rakkauteen, mutta pian elämmekin sodassa toisiamme vastaan. Kun toinen heilauttaa valkoista kangasta ja taistelutanner rauhoittuu - tavallaan - on sovinnon aika jolloin kankaatkin lähtee. Muutun ilmaiseksi huoraksi, vakiopanoksi. Tunnen itseni niin merkitsemättömäksi ja niin riittämättömäksi ja huonoksi, jolloin pyytelen anteeksi koko olemassa oloani.
Epäilen mitään sanomatta mieheni rakkautta ja mietin kuinka kauan hän ylipäänsä jaksaa katsoa enää minun 'temppujani'. En enää ymmärrä ollenkaan elämää, ihmisiä, olemassaoloani. Miehen pettynyt katse seuraa minua kun minä en osaa elää oikein ja aiheutan vain harmia.
Noin kolme ja puoli kuukauttahan minä olinkin ilman sitä kieroa nautintoa, nyt se on taas ihan sama kuinka syvältä veitsi leikkaa jalkaani ja minä hymyilen kyynelten lomasta "sitähän se kaikki on - rakkautta rakkautta vaan."
En nyt sanoisi lähellä, reilut 300 km. Pakko vaan on päästä.
ReplyDeleteEi veistä. Itkua kyllä, mutta ei ikinä veistä. Ei enää. Voimia ja halauksi <3
Miehesi rakastaa sinua, ymmärsit sen tai et. Tahdoit sitä tai et. Sinä nouset vielä. Olet vahva.
ReplyDeleteJa tärkeä <3 *halaus*
Minä ainakin haluaisin nähdä sinut.
ReplyDeleteJos miehesi ei rakastaisi, ei hän myöskään olisi kanssasi, hän jää koska rakastaa.
ReplyDeleteTiedän niin tuon tunteen. Muistan tuon kaiken, jokaisen pettyneen (tai kuvitellun) katseen, riittämättömyyden tunteen ja pelon. Ja vasta nyt tajuan että hän tosissaan rakasti minua ja tahtoi ymmärtää. Minä vain en kyennyt antamaan hänelle avaimia maailmaani koska pelkäsin hänen pettävän minut tai pettyvän minuun.
ReplyDeleteYritä hyväksyä se että joku välittää, äläkä pilaa kaikkea niin kuin minä tein.
Voimia. <3
Kuulostaa ihan mun parisuhteelta tällä hetkellä. Mut ei heitetä kirvesä kaivoon
ReplyDeletekoska se olis menoa se. eikä takaisin olis tulemista.
Sinulle, haaste, blogissani.
ReplyDeleteToivon että haastat itsesi siihen.
Rutistuksia ♥