15/08/10

Astun isäni jalanjälkiin, ennen kun meri nielaisee ne. Kengät kädessäni, kamera kaulassani roikkuen. Ensimmäinen auringonlasku. Sellainen, kun näkee silmää räpäyttämättä auringon tippuvan horisonttiin. Taikovan maiseman hiljaiseksi.

Niin kuin susien laulu, intiaanien sulat, kuun vetovoima. Hyräilen, enkä enää tahdo jatkaa tätä näin.


Kirjoitin tuon kymmenen päivää sitten, sen jälkeen olen jotenkin saanut kelkan suuntaa vaihdettua.

Minulla on koti. Istun keittiössä, kissa tassuttelee ympärilläni. Pihlajanmarjat kurkkivat ikkunoista, syömättömiä omenoita tummumassa lautasella. Lamppuja puuttuu, samoin sohva ja teevee taso. Silti on mukava joka päivä herätä tutusta sängystä, joka on nyt eri paikassa kun viikko sitten.

Muuttaessani tänne olin sanoin kuvaamattoman peloissani. Asiaa ei auttanut kun suututin isän ja hän marssi ovesta ulos vihaisena. Olin yksin uudessa paikassa ja vastassa oli uusi koulu, uudet ihmiset ja uusi ympäristö. Se pelkääminen oli turhaa.

Koulussa vaihdoin erään tytön kanssa numerot. Hän on todella mukava, hauska, kiltti ja erilainen. Viimeksi mainittu viittaa siihen, että hän ns. poikkeaa aiemmista kavereista elämäniloisuudellaan. Hänen seurassaan tunnen itseni terveeksi, nuoreksi ja tunnen eläväni. Se on todella outoa, emmehän ole tuntenut kun pari päivää vasta.

Jokin on todellakin muuttunut. Olo on toisaalta sama kuin aina kun olen mennyt osastolle. En tiedä osaanko selittää sitä paremmin. Ehkä tämä muutto, kaikki uusi, sai tämän aikaan. Eikä se ole lainkaan paha asia.

Ryhmässäni on yksi toinenkin tyttö. Hän on hyvin pieni. Liian pieni, eikä hän ole koskaan syömässä koulussa. Käymme lähinnä yhdessä tupakilla, muuten en uskalla paljon olla hänen seurassaan, se on liian... vaikeaa. En pysty kun katsoa hänen reisiään, jotka ovat niin ohuet. Minä mieluummin syön hyvää riisiä ja juttelen syksystä, kuin... Nyt tunnen itseni jotenkin tyhmäksi.

Noh, kaikki on ihmeellisen hyvin, verrattuna aiempiin päiviin ja kuukausiin ja vuosiin. Syön, käyn ulkona, koulu kiinnostaa, miehen kanssa menee hyvin, uskallan elää.

Tajuan olevani hyvin onnekas. Minulla on mies joka rakastaa minua. Tulin minä kotiin vihaisena tai hikisenä - hän jaksaa odottaa minua seuraavanakin päivänä kotiin. Siksi lopetan kaikki "sekoiluni". Pillerit, terät, kaikki. Hänen vuoksi. Vielä kun minulla on hänet. Ehkä asiaan vaikuttaa se, kun olin unohtanut muutaman pillerin tulitikkurasiaan, filtteripussiin kukkaa ja heittänyt ne kaapinpohjalle ja unohtanut sinne. Mies ei pitänyt löytäessään ne.

Silti mietin miksi en ollut paikalla, kun ystävä kertoo viime illastaan.

Herään aamulla itkuuni, toiseen kertaan lyhyen ajan sisällä.