Ehkä se väijyi jossain viljapellon keskellä minua. Ehkä se tuulen mukana vihelsi yläpuolellani ja tunkeutui tupakan savun mukana keuhkoihini, kun minä katsoin aurinkoa ja hymyilin. Se oli ehkä kiellettyä, tai ehkä liian hyvää minulle. Ehkei se koskaan lähtenytkään, ehkä se on kiintynyt minuun liikaa. Muttei se ole ehkä, etten minä lainkaan pidä siitä.
Kolmena iltana peräkkäin nukahdin itkuuni.
Kolmena iltana peräkkäin nukahdin itkuuni.
"Mä viime yönä mietin, että mitäs jos meistä tulee sellanen et sä hakkaat mua, niinku parisuhdeväkivaltaa?"
"Mitäs jos sä joku yö vaan naksahdat ja tapat mut."
"Sä oot sairas."
Sattuu. Pelkään toisten puolesta, en uskalla koskea koska pelkään särkeväni. En pysty elämään itseni kanssa. En tiedä missä raja menee. Isä aina joi, äiti oli aina kovakätinen että sai pelätä henkensä puolesta. Mistä sitä siis voi tietää mikä on oikein ja mikä väärin? Onko muka väärin lyödä jos äitikin löi? Onko muka alkoholisti jos joku juo joka päivä? En minä tiennyt että on. Minulle se on normaalia, koska sen ympärillä olen kasvanut.
Muistan, kuinka kuraattorille parivuotta sitten hämmästelin "ihanko totta" kun hän sanoi, ettei ole lainkaan normaalia miettiä kuolemaa taikka toivoa sitä kohdalleen. Aina minussa on elänyt pessimistisyys, jo pienenä ajattelin "turvakeinona" tappaa itseni, jos "isona" en tiedäkään mitä tehdä. Ehkä tämä onkin vain osa minua. Ei sitä voi diagnosoida sairaudeksi, se vain on minussa ja minä hänessä. Kiinni ja yhdessä ruumiissa.
Askeleet juoksevat jaloissani. Valot pyörivät ympärilläni ja pimeä on vain tuolla jossain. Naapuri huutaa ikkunastaan minulle, ja minä takaisin hänelle. Taas tuli huomattua kuinka paljon täällä on pelkkää pahaa ja ilkeitä ihmisiä. Ansaitsin sen sitten tai en.
Askeleet juoksevat jaloissani. Valot pyörivät ympärilläni ja pimeä on vain tuolla jossain. Naapuri huutaa ikkunastaan minulle, ja minä takaisin hänelle. Taas tuli huomattua kuinka paljon täällä on pelkkää pahaa ja ilkeitä ihmisiä. Ansaitsin sen sitten tai en.
Vartija bongas videokamerasta \o/
ReplyDeleteNäinpä :--D. Isä ja äiti vaan vittuilee, et kehtaanko enään käydä siinä kaupassa, mutta en mä näe mitään estettä sille. Miksi en kävisi :-D.
ReplyDeleteJa paljon jaksamista sinulle.
Itse kun päälle vuosi sitten raahauduin omasta tahdostani kuraattorille ja lopulta kerroin miltä minusta tuntuu (en elämääni), minäkin hämmästyin miten kuraattori silmät pyöreinä sanoo, että tuo on epänormaalia. Eihän, siihen minä olin kasvanut kuten sinäkin.
ReplyDeleteAppivanhempani saivat kuulla minun viilelleen (sorruin pari vkoa sitten puolentoista vuoden tauon jälkeen. Syynä äiti lähinnä). Appiukkoni, joka on hiljainen, alkoi itkemään ja hänen ideänsa oli tulla minun ja T:n luokse. Sitten molemmat appivanhempani olivat järkyttyneitä ja yrittivät takoa mulle järkeä.
En sinällänsä ymmärrä vieläkään mitä kauheaa siinä oli, miksi he järkyttyivät niin suunattomasti, että appiukkokin alkoi itkemään. Näinhän tämä on ollut vuosia.
Jotkut eivät vain ymmärrä, vaikka selittäisi asiaa.
mutta et sinä ansaitset. tiedät sen, muru.
ReplyDeletevoimia sulle <3 olen tosi huono sanomaan mitään
ReplyDelete:( mutta voimia sulle <3
tahdon vain sanoa, että voimia sinulle.
ReplyDeleteMenneisyys vaikuttaa niin paljon käsityksiin elämästä. Olen pahoillani siitä että saat pelätä sellaisia asioita, mutta sinulla on syysi, etkä sen takia ole sairas. Jaksamisia <3
ReplyDeleteEhkäpä se tuli sinulla siksi mieleen, koska se blogimerkintä liittyi Turpakirjaan :).
ReplyDeleteKyllä se mulle käy. Tosin, mulla on hieman kysymyksiä, johon haluaisin ensin saada vastauksia.
- Jos ollaan FB:ssä kavereita, haluatko sä näyttää mulle kuvasi, kaverisi, asuinpaikkasi yms. tiedon vai rajaatko?
- Saanko enää sen jälkeen jatkaa sun blogin lukemista?
Lähinnä haluan tietää sun mielipiteen ed.mainittuihin asioihin, koska sitten otan susta mallia. Itselleni kyllä käy, jos näytän sulle kuvat yms., koska sä et ole kukaan mun tuttu ja jos olisitkin, niin sä et vaikuta sellaiselta joka levittelisi mun asioita ja blogia.
Mulle käy kyllä, jos jatkat mun blogin lukemista sen jälkeen. Mä olen aika avoin ihminen niille, jotka tietävät musta KAIKEN.
Mulle on OK, jos sä et halua mun enää sen jälkeen tai joskus tietyn ajan jälkeen lukevan sun blogia (voit milloin vain sanoa). Mä voin luvata käsi sydämellä, että jos vain pyydät etten lukisi etkä aio vaihtaa blogin osoitetta, niin mä en lue.
E:lle keksin hänen henkilökohtaiseen blogiinsa osoitteen. Hän vastasi sitten, että eihän hän voi käyttää sitä, kun minä tiedän osoitteen. Lupasin hänelle etten etsi blogia yms. Nyt on siitäkin n. 2 vuotta kulunut enkä ole kertaakaan yrittänyt etsiä ko. blogia.
Mutta toisaalta ymmärrän, josset luota muhun. Kunhan sen ymmärtäisit musta, että mua ei satuta, jos multa kieltää jotain. Mä itsekkin teen niin ja mun mielestä kaikkien on oltava tasa-arvossa.
Tähänhän voin lisätä, ettei Sara tätä ymmärtänyt ja siksi meillä meni välit poikki. Siksi en päästä _ystäväksi_ ihmisiä, jotka eivät osaa sanoa "EI". (Okei, tämä meni vähän sivuraiteille, mutta nyt on vähä ajatukset muutenkin sekaisin ja tuli tupla-avoimuus-kohtaus).
Toivon vaan, että voit itse rohkeasti kertoa mielipiteesi ja ajatuksesi, etkä myötäile mua.
Kysy toki itsekkin, jos sulla on jotain mielessä :)
Wou, miten ihmeessä onnistuit eksymään blogiini? Olen seurannut blogiasi aktiivisesti melko pitkään ja olen aina ihastellut ja kadehtinut tapaasi kirjoittaa. Olet vahva ja joutunut kokemaan turhan rankkoja asioita, vaikka ansaitsisit parempaa. Olet kuitenkin täällä, maanpinnalla, mikä tsemppaa jatkamaan. "Kun tolla on ollut noin vaikeaa ja se on kestänyt, niin kyllä mäkin kestän omat piruni" -tyyliin. Sen lisäksi olet erittäin lahjakas kirjoittaja.
ReplyDeleteKamalasti voimia.