09/09/10

Nousen mutaisesta maasta, minkä aurinko on kovettanut epätasaiseksi. Kerään nyrkkiini ennen jaloilleni päästyä yhden kourallisen mutaa maasta. Oikaisen ryhtini, katson kolmekymppistä miestä pettyneenä ja hämmentyneenä. Tarpeeksi tuijoteltuna avaan kiveksi muuttuneet sormeni ja muruset tippuvat pois. Käännän selkäni ja kaivan tupakan taskusta, lähden pois.

Tuuli lakaisee asfalttia edelläni. Koira juoksee vierelläni kun poljen siskoni pyörällä kotiin. Kaupungin äänet katoavat, enkä välitä vaikka ihmiset liikennevaloissa jäävät katsomaan kun annan kyynelten valua joka metrille.

Sanoessani pysyväni kaukana tuosta miehestä, tulematta samoille tunneille jos hänkin siellä on, muistan opettajan kysyneen "pelottaako sua?". Totta helvetissä. "Sattuiko sua?" myhäilen ja vastaan kieltävästi. Rehtori muistuttaa, että nyt puhutaan siis fyysisestä kivusta, mutten minä välitä enkä valita vaikka olkapääni olisi sijoiltaan. Tämähän oli oikea onnenpotku huomata taas että turhaan minä ihmisiä pelkään, sillä eihän se ole tuurista kiinni kuka joutuu kärsimään. Se on vaa mun elämää.


Mutta illalla ei tarvitse miettiä miksi en tehnyt mitään. Koska minä tein, puolustin lähes tuntematonta tyttöä, jonka vuoksi sain selkääni lähes tuntemattomalta mieheltä.