Kiitos sinulle tytölle, joka tällä pienellä eleellä sai minun huuleni vääntymään kohti korvia. Ainut ongelma on mitä minä kertoisin teille, eihän minulla ole mitään kerrottavaa. Yritän kuitenkin, samalla kun sekunnit juoksevat vierelläni, eikä minulla olekaan kiire. Seitsemän asiaa...
1. Parin viikon ajan olen itkenyt lähes joka päivä. En saa enää koottua itseäni, pienikin sana tai tönäisy saa minut murtumaan polvilleni ja jäämään siihen peittäen kasvot käsilläni.
2. Minä täytän pian taas vuosia. Se enemmänkin lamauttaa minua, kun piristäisi. Vuosi ja sitten toinenkin, sitten huomaan että tätä on kestänyt jo liikaa ja vielä vuosia lisää.
3. Toisinaan jään tuijottamaan miestäni kun hän syö, nukkuu, katsoo tv:tä tai muuta jännittävää. Se rauhoittaa, ja samalla ahdistaa kun huomaan takertuvani entisestään ja pelko menettämisestä vain kasvaa.
4. Pelkään pikkuveljeni puolesta. Vaikea kuvitella että hän on jo sen ikäinen, kun minä silloin kun kelkka lähtikin luistamaan väärille raiteille.
5. Joudun hokemaan itselleni vähät väliä "aika kultaa muistot", koska meinaan vaipua jonnekin tietämättömään tilaan, jos alan muistelemaan niitä "hyviä vuosia". Tarkemmin mietittynä niitä ei ole ehkä koskaan ollutkaan, minullahan menee ehkä paremmin jo mitä joskus on mennyt. Ehkä sittenkin aika vain parantaa ne haavat ja värittää muistot kauniiksi.
6. Silloin tällöin unohdan hengittää. Kyllä. Mies huomauttelee tämän tästä kun huomaa minun jättäneen sen automaattisen tavan off -asentoon. En tiedä miksi näin on, mutta sama on ollut ja on isällä ja siskollani.
7. Kaipaisin elämääni jotain sisältöä, koulun, koiran ja miehen lisäksi. Tajuan ettei arjessani ole mitään muuta kuin nuo, mutta toisaalta en siihen muuhun edes pystyisi. Kaveri aloitti käymään salilla, koska sanoi tulevansa hulluksi jos ei voi tehdä mitään. Ei tuollaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen musta olisi. Viime talvena käytiin siskojen kanssa joogassa, sitä kaipaan. Pimeä sali, vain ohjaajan ääni ja siellä unohti ne kaikki muut.
Ne ovat jo vaihtaneet väriä, kaunistuvat entisestään kunnes tippuvat pois, aamupakkanen tulee vielä raiskaamaan ne, eikä katulamppu tuo niille lohtua. Ne ovat kauniita ja lohduttomia.
Oi ♥ Iso, lämmin kiitos ja halaus. Kelle minä nyt tämän pistän kun sinullakin se jo on?
ReplyDeletevoi hitsi, kiitos! kiitos miljoonasti.
ReplyDeleteälä itke ♥
ReplyDeleteKiitos <3
ReplyDeleteKesällä mulla ei ollut muuta elämää kuin työt ja T sekä hänen satunnaisesti vierailevat kaverinsa.
Nyt tutustuttuani luokkalaisiini, mä olen saanut voimia kokeilla uusia asioita.
Mikset alottaisi uudestaan joogaa, jos pidät siitä? Itsekkin koitin sitä lukukauden verran; se auttoi, mutta en meinannut aina pysty kuuntelemaan ohjaajaa, koska ajatukseni lähtivät harhailemaan voimakkaasti.
Itse aloitin nyt kuntojumpan. Oli aika iso askel mennä sinne ja olenkin ainoa nuori siellä, muut keski-ikäisiä naisia. Tilanne ei silti minua haittaa, sillä nautin jumpasta suunnattomasti.
Kommentoin jostain syystä keskustelevaan sävyyn, vaikka se ei nyt himo järkevää ole näin. Jostain syystä silti tungen noita omia asioitani kaikkialle. Mä en tiedä pitävätkö ihmiset siitä, mutta Annakin tekee niin, joten en kai mä kauheen erilainen ole?
Sano vaa, jos nää randomit pitkät kommentit on turhia :)
7. Minusta kuntosalit on parhaita nienomaan antisosiaalisuuten. Kaikki keskittyy omiin asioihinsa, ihmiset ei kyylää, kukaan ei ohjaa, kenenkään parina tai vierustoverina ei tarvi toimia...
ReplyDeleteMinä tulen hulluksi jos vain olen olemalla, mutta en silti saa puserrettua itsestäni mitään irti. Ei jaksa, riitä, pysty, innosta, kiinnosta tai uskalla tehdä asioita mitä edes tykkäisi. Paitti... Olen harjoitellut viemään päivittäin biojätteen ulos ja lakkailemaan kynsiäni, oh wow.
*halis*
Oi, kiitos haasteesta! teen sen pikimiten.
ReplyDelete