Tupakka tippuu vesilätäkköön, kyykistyn ja jään siihen tärisemään. Muistan nähneeni liian paljon tuttuja ihmisiä jotka ovat jo unohtaneet minut. Puolituttuja ihmisiä jotka muistivat minut. Ihmisiä joita en olisi tahtonut nähdä. Enkä nähnyt ihmisiä, joita olisin voinut rutistaa.
Kolmio olisi ehkä pelastanut minut jonnekin, mutta minä vielä mietin sitä. Mietin sitä liikaa ja tiedän sen nyt todella, etten tahdo menettää miestäni parin nauravan napin takia. Tahdon herätä vielä monena aamuna solmussa hänen kainalostaan, tuijottaa hänen kauniita luomiaan siellä täällä iholla ja juoksuttaa sormiani hänen selkäänsä pitkin niskalle. Tykkään siitä kun hän nauraa ja saa minutkin kikattamaan kuin pikkutytön.
Mutta hänenkin pitää jo oppia, että jos käsketään lähteä niin minä lähden.
Humalassa ei aina ajattele mitä sanoo toiselle. (anteeksi, että oletan vain suoraan, että miehesikin oli juonut)
ReplyDeleteSaisitpa puhuttua hänen kanssaan miltä sinusta tuntuu tuollainen käytös. Haleja<3
Hyvä, että saitte puhuttua. Toivottavasti hän pystyy pitämään lupauksensa, uskon että tarkoitti sitä tosissaan.
ReplyDeleteKyllä minä selviän, jokainen kommentti helpottaa oloa. Mitä ikinä sitten siinä onkaan. Saa muuta ajateltavaa ja edes vähän purettua ajatuksia joko omista tai toisten asioista. :) <3 Voimia sulle!
Kyllä minä tiedän mistä löytäisin kauneutta. Se vain aina karkaa.
ReplyDeleteKiitos ihanuus. <3
ReplyDeleteTekstisi ovat koukuttavia. Sellaisia, jotka ovat salaisuuksia täynnä. :)
Kiitos tuosta kommentista!♥ Mä yritän mutta... jää nähtäväksi miten käy.;)
ReplyDelete