Tie erottuu yön värittämästä ympäristöstä. Hiekkapolku muuttuu asfaltiksi ja katuvalot alkavat seuraamaan vieressäni. Käännyn kivitetylle polulle ja ajan niin kuin aina sen kauniin kirkon ohitse, jonka ympärillä on valkoisia ristejä tasaisesti, kauempana mustia ristiä ja erikokoisia hautakiviä teksteineen. Kynttilöitä ja nuupahtaneita kukkia.
Pureskelen kieltäni ja lihaksiin sattuu polkeminen pelkoansa pakoon. Ihmisiä ringissä, jotka puhuvat liian kovaa ja sammaltaen, mies heiluvan polkupyöränsä kanssa kulmakaupanpussi pyöränsä sarvella pulloja täynnä, autojen ringitys ja niiden bassojen (joita minä kaipaan) tärähtely. Koko kaupungista on liikennevalot poissa, enkä meinaa kun pari kertaa jäädä mopoilijan ja autoilijan alle, kun ei vilkkujakaan käytetä. Ensin siitä hieman unelmoin, myöhemmin kirosin itseni jos näin olisi käynyt. Kuka olisi hoitanut nelijalkaista karvakasaani?
Taivas on tumma ja väriltään punainen, se ei erotu maasta jossa loppujen lopuksi me kaikki olemme vain eksyneitä. Kuulen hengitykseni liian kovaa. Puhelimeni soi viiden minuutin välein: mies varmistaa, etten eksy matkaltani. Pyöräilen koulun ohitse, jonka pihassa palaa kynttilöitä kahden vuoden takaisen tapahtuman vuoksi.
Mies on ollut yhdeksän tuntia poissa, tuntuu ikuisuudelta enkä tiedä miksi olen antanut itseni tulla näin riippuvaiseksi hänestä. Kaikki vain tuntuu niin järjettömältä tehdä, ellei hän ole täällä.
Pureskelen kieltäni ja lihaksiin sattuu polkeminen pelkoansa pakoon. Ihmisiä ringissä, jotka puhuvat liian kovaa ja sammaltaen, mies heiluvan polkupyöränsä kanssa kulmakaupanpussi pyöränsä sarvella pulloja täynnä, autojen ringitys ja niiden bassojen (joita minä kaipaan) tärähtely. Koko kaupungista on liikennevalot poissa, enkä meinaa kun pari kertaa jäädä mopoilijan ja autoilijan alle, kun ei vilkkujakaan käytetä. Ensin siitä hieman unelmoin, myöhemmin kirosin itseni jos näin olisi käynyt. Kuka olisi hoitanut nelijalkaista karvakasaani?
Taivas on tumma ja väriltään punainen, se ei erotu maasta jossa loppujen lopuksi me kaikki olemme vain eksyneitä. Kuulen hengitykseni liian kovaa. Puhelimeni soi viiden minuutin välein: mies varmistaa, etten eksy matkaltani. Pyöräilen koulun ohitse, jonka pihassa palaa kynttilöitä kahden vuoden takaisen tapahtuman vuoksi.
Mies on ollut yhdeksän tuntia poissa, tuntuu ikuisuudelta enkä tiedä miksi olen antanut itseni tulla näin riippuvaiseksi hänestä. Kaikki vain tuntuu niin järjettömältä tehdä, ellei hän ole täällä.
Se on rakkaus.
ReplyDeleteHih, haluaisin kerrankin saada jotain aikaiseksi!
ReplyDeleteEi aina voi jaksaa kommentoida, joten turhaan pyytelet anteeksi :) Ihastuminen on ihanaa, on syy miksi elää.
ReplyDelete