Taivas tiputtelee pisaroita hiuksiini. Mä vihaan sitä. En muuten, mutta kun julkisilla paikoilla kuljen ja hiuksilla on taipumus kostealla ja tuulisella säällä muuttua afroksi, niin ressaannun entistä enemmän kaupungilla kulkemisesta. Upotan kädet takin taskuihin, se on pikkuveljen vanha takki jonka omin itselleni, vaikka se näyttääkin sadetakilta mun päällä. Viimeksi kävelin kaupungilla yksin kun kävin Höpöttelijä Tätiä katsomassa viimeistä kertaa. Sen jälkeen olen astunut vain pimeän tullen kaduille kulkemaan baarista toiseen. Voisin vetää hupun päähän, muttei sekään auttaisi.
Mun spontaani teko oli soittaa kaverille, pyytää kahville. Tää on toisille ihan arkipäivää, mutta mun maailmassa näin ei yleensä tapahdu, mä en tee ikinä näin koska tuntui siltä. Yleensä mä mietin liikaa ja lopulta jäänkin kotia turvaan. Nyt tilaan kaakaon ja istutaan kahvilassa. Ja mua ahdistaa. En pysty edes katsomaan ystävääni silmiin, keskustelu on lähinnä raportoimista mitä viimeisen tapaamisen jälkeen on molempien elämässä tapahtunut ja ne ihmiset tuntuu olevan siellä liian lähellä, autoja kulkee ikkunoiden ohi, ihmiset tuijottavat, mun jalka hakkaa lattiaa, naamassa virne ja sormet naputtaa pöytää.
Mulla ei ole sitä mitä muilla on. Muilla on elämä, se sellainen jossa halutaan näyttäytyä ihmisten ilmoilla, kunhan vain hengaillaan kavereiden kanssa, ne ei joudu tappelemaan joka päivä itseään vastaan. Niillä on suunnitelmia joita ne on jo puoliksi toteuttamassa, ne tekee töitä sen eteen. Musta tuntuu että mulla on vain yks hukkaan heitetty elämä. Mä vaan kaipaan ystäviä. Mistä niitä löytää? Tällainen joka pelkää julkisia paikkoja ja jonkun puhuessa alkaa sönköttää ja sen kurkkua kuivaa ja kädet hikoilee, eikä se edes juurikaan sitten puhu?
Ja irtokarkkeja ostaessa kukkarosta pongahtaa miehen passikuva eikä mun teekään enää mieli karkkia. Tahtoisin vain käpertyä jonkun syliin.
No comments:
Post a Comment
Kiitos jokaisesta kommentista.
Aina en osaa vastata mitään, joten antakaa anteeksi.