Välillä voin olla iloinen vain siitäkin, kun tunnen jotain. Surua, vihaa, ahdistusta, yksinäisyyttä, ärsytystä, kateellisuutta, väsymystä, kaipausta, pelkoa, inhoa... Mitä vain, kunhan tunnen. Tämä tunteettomuus, tyhjyys, tämä tappaa. "Tiedätkö sä miltä tuntuu olla eläväkuollut?" Tiedän. "Niin mä ajattelinkin.."
Miksi pitää rakentaa itselleen kulissit ja pitää niitä yllä? Miksei voisi vain näyttää mitä oikeasti tuntee, kertoa mitä ajattelee ja tehdä miltä tuntuu?
Kukaan ei vaan saa nähdä mun tunteita. Kukaan ei saa nähdä miten mä puren huultani estääkseni kyyneleet, yskäisen kurkun auki ettei ääni murru. Parhaani mukaan yritän peittää mustat silmänaluset, yritän syödä normaalisti, yritän olla ihmisten kanssa, minä yritän kaikkeni. Ja minä aion pystyä siihen. Siihen että kulissit on ja pysyy, niissä mä oon vahva ja itsenäinen, en oo sotkuisen näköinen ja jaksan hymyillä posket kipeiksi.
Ja kukaan ei enää saa kurkistaa kulissien taakse. Ne eivät saa nähdä mikä mä oikeasti oon. Eläväkuollut.
oi niin mullakin sua.
ReplyDelete