19/09/12

Oltiin silloin viisitoistavuotiaita. 15! Aivan helvetin kersoja. Mutta me oltiin yhdessä, kasvettiin yhdessä, osittain yhteen.

Puhelimessa matala ääni ja taustalla melua. En tahdo uskoa ja pyydän soittamaan huomenna humalan jälkeen. Vaikka aina on vähän vaikeaa, niin ei kai nyt mitenkään erikoisen vaikeaa ole? Aamulla muistan heränneeni lämpimän kyljen vierestä, josta luut pilkotti ihon alla. Muistan kuulleeni lauseet "oot hassu", "sä näät lasten unia" ja "sun hiukset tuoksuu viljalta". Ne oli kilttejä sanoja pitkään aikaan. Muistan saaneeni pusun, muistan kuljettaneeni sormiani selkää pitkin, jonka kaikki luomet tunnen. "Aja varovasti, moikka"

Jossain mahan pohjalla mulla on tunne, että tää puhelu oli erilainen kun ennen. En kuitenkaan sano mitään kenellekään, koska eihän me voida -- ei. Ei hän soittanut, mutta parin päivän päästä saan viestin ja tajuan, että se on totta. Mut jätettiin, me erottiin.

Eikä se tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. En mä vaan tajunnut, että just nyt, kun oli kaikki hyvin. Tai kun mä yritin saada kaikkea muuttumaan hyväksi. Luulin et tääkin oli sellainen hetki niin kuin aina; yritetään erota, muttei kumpikaan siihen lopuksi pysty. Nyt hän pystyi. Oltiinhan me oltukin yhdessä jo yks viidesosa mun tähänastisesta elämästäni.. Mutta mitä tähän voi lisätä? Maailma vihaa mua, se on mun elämää. "Viimeinen taistelu" ja vitut. Se kostautuu mulle heti, kun yritän saada asioita muuttumaan.

En tiedä. Oon itkenyt nyt sen jälkeen enempivähempi kokoajan ja jos mietinkin lähestyvää pimeää talvea, jota eläisin yksin, niin ajattelen sitä mieluummin verilammikossa (ei, musta ei ois siihen, että tekisin eron jälkeen heti jotain tyhmää. Se ois epäreilua sille toiselle).

Mutta en mä vieläkään pysty sanomaan sitä ääneen 

me erottiin.