10/09/12

Pää on täynnä sanoja joista ei synny lauseita ilmaan, ajatuksia jotka ovat solmussa eivätkä selvene. En saa mitään sanoja suustani, mietin mitä hyötyä olisi siitäkään puhua, ihan turhaa keskustelua jolla ei saada asioita muuttumaan tai ketään viisastumaan. Koen sen kaiken niin turhaksi, että mieluummin olen hiljaa ja äitikin sanoo "mutta sä olet tainnut voida nyt paremmin? Tai ainakin siltä tuntuu että jaksat nyt ja oot pirteämpi". Mitä siihen voi vastata? No miten asiat ovat, mutta mä totean "niin" ja annan asian olla. Ei sillä kuitenkaan ole mitään väliä tietääkö muut mun pahasta olosta vai ei, ei kukaan voi auttaa, pitäisi itse jaksaa aukaista ne solmut.

Ehkä toisinaan mä voin paremmin, etenkin kun tiedän ainakin viikon verran tulevaisuuteen, että mitä tapahtuu. Ei mulla koskaan ole ollut mitään tulevaisuuden suunnitelmia, oon elänyt viikko kerrallaan; kun siitä on selvitty voi miettiä seuraavaa. Jos en kuitenkaan tiedä mitä edes viikonpäästä tapahtuu, niin silloin päässä vallitsee hirmumyrsky elämää ja itseäni kohtaan, enkä tiedä miten päin hengittää. Ei musta olisi elämään vapaasti, mä tarvitsen mun kalenteriin merkintöjä että tiedän elämälläni olevan jokin.. tarkoitus? Etten mä vain turhanpanttina vie tilaa täällä ylikansoitetussa maailmassa.

Uskon myös vaa’an puuttumisen vaikuttavan olooni positiivisesti, samoin kun opintotuen katoaminen verhokankaisiin ja koristetyynyihin…

Äiti sanoi myös että mä olen kasvanut. Henkisesti. Yllätyin. Uskon kuitenkin, että mun vielä määrittelemättömällä huumorintajulla ja pikkuveljen avulla mun sisäinen lapsi ei ikinä kasva aikuiseksi.

Tämän tekstin kirjoitin eilen ja se jäi luonnoksiin lähdettyäni poikaystävän luo. Kun istuin lähes aution talon pihassa, tähdet ainoana valonlähteenä minä päätin sen. Tämä olkoon nyt mun viimeinen taistelu masennusta vastaan. En enää jaksa elää mun pelkojeni, ahdistukseni, pahan olon ja ajatusteni kanssa. Toisaalta yritän totutella, että ehkä se osittain kuuluu mun elämään, mutta se ei saa estää mua elämästä. Mä aion jaksaa tehdä nyt tämän kanssa töitä, mutta jos voimat loppuu taas ennen pienintäkään voittoa, niin mä annan olla ja toivon, että olen jo oppinut hyväksymään eläväni masennuksen kanssa elämäni loppuun asti.