30/08/12

Tuntuu pahalta jättää pikkuveli kaksistaan isän kanssa kotia viikonloppuna, mutta silmäni ovat liian väsyneet näkemään ja korvani kyllästyneet kuulemaan sitä elämää mitä tässä talossa on. Otan koiran ja kännykän mukaan ja lähden hakemaan poikaystävää ystäviensä luota, määränpäänä hänen asunto.

Taustapeilistä näen kuinka hän hoipertelee vajaa kaljakori kainalossaan tupakkaa sytytellen autoa kohti. Taas juhlat joihin mua ei kutsuttu, tai joiden olemassaoloa edes mainittu. Siinä auto täyttyy hänen juhlafiiliksestään, huomaan silmieni täyttyvän kyyneleistä ja kun puoliksi poltettu tupakkikaan ei suostu enää syttymään niin luovutan. Annan hänen nähdä kyyneleni, epäluonnolliseksi vääntyvät kasvoni ja rään tukkivan nenän.

Takkuamme ehkä vartin autossa keskellä hiljaista tietä, hän välillä silittäen hiuksia ja kysyen nätisti mikä on, välillä ehdottaen onko vika hänessä, onko joku toinen, onko töissä jotain.. Välillä hän menettää hermonsa "mikset sä puhu mitään, miksi edes hait mut pois sieltä". Se kaikki vaan pahentaa oloa: taas mä pilasin illan, taas mä annan sen luulla että hänes olisi joku vika.. Ja kun joku nätisti kysyy mikä mulla on, niin silloin mä tiedän sen vastauksen, ja se vastaus saa mut itkemään vain enemmän, eikä sitä vastausta voi sanoa ääneen.

Tää oli toinen kerta kun tälläistä tapahtuu lyhyen ajan sisällä. Viimeksi olin äidin luona ja kyse oli rahasta ja eräästä tulevasta tapahtumasta. Yhtäkkiä aloin itkemään ja en pystynyt sanomaan mitään. Itkin itkin itkin, eikä se meinannut loppua. Niin on meinannut käydä myös töissä ja kaupassa, milloin missäkin. Mua pelottaa, etten enää hallitse tunteitani, liekö sitten koskaan hallinnutkaan.

Siinä on niin monta asiaa, jotka on samaan aikaan pudonnut niskaan ja sitten tulee täysi stoppi kun en enää jaksaisi kantaa sitä. Lopuksi kuitenkin ryhdistäydyn ja jatkan matkaani selkä kumarassa keräten lisää rojua kyytiin, toivoen että joku sieltä putoaisi poiskin. Pian.