11/10/12

Hänen kätensä on lämmin ja pehmeä, se silittää mun silmäkulmaa, ohimoa ja poskea, kun maataan pimeässä huoneessa lattialla olevalla patjalla. Tummat silmät katsovat suoraan silmiini, sillä pelottavalla tavalla. Värähdän jokaisesta kosketuksesta, enkä tiedä miten ne ottaa vastaan. Sitten vahingossa huomaan kietovani käteni hänen ympärilleen, kuinka kaipasinkin sitä lämpöä. Hän ottaa kainaloon, tuhisee hiuksiini ja silittää kiltisti. Ei näin pitänyt käydä.

Koulussa raahaan laukkuani ja itseäni muiden perässä. Kuuntelen ruokalassa ja jokaisella tauolla ja tunnillakin muiden naureskelua mitä tuli eilen tehtyä ja mitä silloin. Yritän hymyillä ja olla jutussa mukana, mutta mitä muuta voin tehdä kun kuunnella hiljaa? Enhän minä ollut paikalla, en minä nähnyt, kuullut, kokenut mitään. Ryhmätehtävissä muut luokkalaiset nätisti ohjaavat minut pois luotaan "sähän voit mennä noitten kanssa" ja harmikseni näitä ryhmätehtäviä ja käytännönasioita on paljon. Nykyään mieluiten istuisin sen kahdeksan tuntia luokkahuoneessa kirjoittaen käsi tunnottomana sanoja toisen perään, ilman että kerkeäisi miettiä mitään.

Viikonloppuna kaupassa huomaan ajattelevani, että vihdoinkin yksin, ilman luokkalaisiani. Ehkä elän liian omassa maailmassani, että teen tämän tahallani itselleni, tai sitten mussa on oikeasti jotain vikana. 

Ahdistus on taas muuttunut pahemmaksi, kipeämmäksi. Se myös tulee yhtäkkiä puun takaa, ilman mitään varotusta. Välillä olen varma, että kuolen siihen, siihen rintakipuun, siihen tärinään, siihen etten saa henkeä, enkä minä voi sanoa kenellekään apua, koska se vie myös puhekykyni (eikä täällä ole ketään kelle sanoa). 

Sitten Hän taas tulee takaisin. On kylmä ja välinpitämätön. Hän ohimennen sanoo asioita, joita ei uskalla suoraan sanoa ja minua ahdistaa, ahdistaa niin paljon että räjähdän, niin etten pysty itkemään, en tekemään mitään. Tekisi vain mieli lyödä itseään, mitäs menit taas elämään unelmiisi, katsos nyt, se oli vain itse suunnittelemaasi unelmaa. Ei kaikki oikeasti ole niin..  Ja sitten Hän taas lähtee.

Ja ne kyselee mitä mä teen koulun jälkeen, kysyy näinkö kavereita. Pidättelen itkua ja tekisi mieli huutaa ettei mulla ole kavereita, mulla ei oo enää ketään. Mutta totean hiljaa että päivät menee niin nopeaa, etten koulun jälkeen enää jaksaisikaan tavata ketään. Oikeasti jokainen minuutti matelee ja ahdistus kasvaa jokainen sekunti minkä vietän yksin itseni kanssa. Mä en enää pysty tähän. Mutta onko se keltään pois?

ps. Muistakaa kysyä.