18/10/12

Äiti kertoo taas juttua. Aina hänen kertoessaan jotain hän eläytyy siihen tosissaan, ehkä vähän liioitteleekin asioita, vähän tarinat ovat aina muuttuneet verrattaessa niitä alkuperäisiin, hän tuijottaa keskittyneesti kuuntelijoitaan silmiin eikä anna yhdenkään kysymyksen tulla väliin. Hän on aivan varma mitä on tapahtunut, mitä tulisi tapahtumaan ja miten tästä eteenpäin pitäisi toimia. Jossain vaiheessa minäkin alan kuunnella mitä hän puhuu. Nielaisen. Tekisi mieli oksentaa.

Siellä missä minäkin olen kattoikkunan alla nukkunut humalaani pois, siellä missä on paljon autoja ja vähän asutusta, niin siellä kiven heiton päässä naapurissa ovat ihmiset olleet pahoja toisilleen. Yksi tyttö oli ehkä pelastautunut, kun hän oli baarikierrokselta kotia palaavien läheisteni luokse juossut ja pyytänyt apua.

Ja minä muistan kuinka edellä mainittu läheiseni on sanonut joskus kuulleen illalla naisen kiljuntaa ja kuinka hän itse on joskus ottanut kengät pois jalasta kävellessään siitä ohi, ettei korkokenkien kannat kolise asfalttiin. Ja kuinka oltiin nähty kun pieni pussi vaihtoi nurkan takana omistajaa.

Joskus minua ärsyttää kuinka äiti kertoo niin tarkasti niitä juttuja. Hän kertoo yksityiskohtia joita en tahtoisi tietää, en tahtoisi kuulla lisää, en yhtään enempää mitään tämän maailman ihmisten pahuudesta. Sitten näen ne kaikkien ihmisten kasvot jotka ovat minuakin satuttaneet ja taas muistan miksi pelkään yötä, miksi pelkään ihmisiä, miksi pelkään ja vihaan tätä maailmaa. 

pssst, vieläkin saa kysyä, minulta aina saa kysyä.