18/11/13

Vaikka se poika näki jalkojeni vaaleat ja sileät viivat hän ei siltikään lähtenyt karkuun, ei suorasanaisuudestaan huolimatta sanonut mitään, vaan hän halasi tiukemmin peiton alla ja suuteli otsaa. Se hymyilyttää yhä, vaikkei sen jälkeen olla nähtykään, enkä tiedä nähdäänkö enää ikinä. Jotenkin se oli silti suuri askel minulle, kun kaveritkaan eivät tiedä jäljistäni mitään, kesäisin uimarannalle eksyessä en ota pois farkkuja ja se on vain minun likainen salaisuuteni..

Yksi yö näin unta jossa äiti kysyi "onko kaikki hyvin.. henkisestikin?", niin kuin hän on oikeastaan joka kerta kysynytkin kun olemme nähneet. Unessa minä purskahdin itkuun ja kerroin totuuden, toisin kuin oikeassa elämässä totean juu, ja yritän näyttää pirteämmältä ja keksiä kivoja puheenaiheita. Usein olen liian väsynyt esittämään edes pirteää ja tuntuu kuin äiti sen aavistaisi, vaikkei juuri nähdäkään.

Jossain vaiheessa minulla kai menikin paremmin? Silloin vuosi sitten ehkä.. En muista, mutta oletan niin, sillä kun puhutaan masennuksesta kohdallani, se tulee sanojen "silloin kun sulla oli" perään. Enkä ymmärrä mitä ajoin tälläkään takaa, mutta joo..

Olen niin kyllästynyt tähän yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Välillä tätä kestää, välillä ei. Nukun suurimman osan ajasta, mutta silloin kun olen hereillä yritän saada edes muutaman hassun jutun suoritettua.. useinpa nekin jäävät huomiseksi. Päivällä mietin kuinka ihan sama se on olenko elossa vai en, kaipaan vain unta. Sängyssä odotellessa lääkkeen tuomaa unta mietin, montako sanaa mahdoin tänäänkin sanoa, ja ne muutamat jotka sanoin kuulivat ainoastaan eläimet. 

Sitten poika laittaa viestiä ja hymyilen ensimmäistä kertaa koko päivänä.