Hetkittäin odotan vain romahdusta. Nojaan hiljaisen talon kylmää seinää vasten ja katson naapurin lasten leikkejä. Sisällä ammottavan tyhjyyden lisäksi sieltä löytyy möykky jonka tahtoisin vain itkeä jollekin ulos. Muistan miltä tuntui kun kuivan ihon repi rikki ja veri oli lämmintä. Jos romahtaisi pohjalle, sittenhän pienikin nousu toisi uutta toivoa?
Kuinka hienoa olisikaan taas vain kadota hetkeksi. Tiedostan kuitenkin itsekin sen lapsellisuuden ja lopputuloksen, kun on vain entistä surkeampi olo kun ei kukaan huomannutkaan tai kaivannutkaan ja olet entistä näkymättömämpi ja taas saa kieriskellä itsesäälissä.
Kumpikaan, romahtaminen tai katoaminen, ei siltikään ole mikään vaihtoehto. Silloin joutuisi vain uudestaan nousemaan tähän pisteeseen takaisin, eikä mikään loppujen lopuksi olisi paremmaksi muuttunut. On siis vain jätettävä pelistä pari kierrosta väliin, hengitettävä, sitten heitettävä noppaa uudestaan ja suunnitella hyvä strategia kuinka päästä maaliin.
Silloin kun muut vastustaa eikä kannusta yhtään, niin pitäisi vain luottaa itseensä ja perustella asiat mahdollisimman hyvin, unohtaa se teiniajan "mikset sä ymmärrä mua yhyy" vastaukset ja raivoamiset ja turhautumiset ja vaikkei parempia vastauksia olisi miksimitenmilloin -kysymyksiin, niin pyytää (toivoa) edes tukea. Koska sä tiedät itse mikä on sulle parasta.
”Eikö sun kannattais vaa opiskella parempaa alaa. Hoitoalalla ainakin olisi töitä””Ihmisiä..”"Pelkäätkö sä ihmisiä""Pelkään"
Mutta minulla on sentään tällä hetkellä kaikki tarvittava. En ole juurikaan riippuvainen kenestäkään, ja sitä mä olen odottanutkin. Mulla on paperilla suunnitelmia numeroiden 2014 alla, ja mä aion niin kauan olla täällä yksinäisessä talossa, kunnes palat alkavat osua kohdilleen ja lähden pois. Sillä kotikaupunkiin en enää palaa. Se olisi vain askel väärään suuntaan ja liian suuri mahdollisuus jäädä sinne jumiin.
Huoh. Eniten pitää vain tehdä töitä tämän romun pään ja rahan kanssa. En tiedä kumpaa ensin tai enemmän; jos rahaa olisi, niin päästä katoaisi jo paljon huolia; jos pää olisi kunnossa, niin voisin täysin voimin hankkia rahaa. Ja tuon täysillä paahtavan pessimistisyydenkin voisi joku karkoittaa. Se ei yhtään edesauta mitään.
Jatkan hokemista "kukaan eeei tallo mua lalalaa", yritän nostaa katsetta maasta ja haaveilen paremmasta tulevaisuudesta johon pyrkiä. (Ja jonka tulen vielä joskus saavuttamaan)
No comments:
Post a Comment
Kiitos jokaisesta kommentista.
Aina en osaa vastata mitään, joten antakaa anteeksi.