09/07/14

• Minulla ei ole ollut ahdistuskohtausta pitkään aikaan, toisin kun ennen se oli päivittäistä ja päivisinkin sitä saattoi olla useamman kerran. Myöskään monet asiat eivät minua enää niin herkästi ahdista, jonka takia ei ole käynyt mielessäkään sortua viipaloimaan läskiä.


• Kävelin jopa yksin kaupungin läpi, enkä edes tajunnut millainen suoritus se olisi ennen ollut, kuinka olisin kauan empinyt menenkö vai en (en luultavasti) ja jos olisin mennyt niin mitä kautta, otanko lääkkeen, pitääköhän nyt kuitenkaan mennä, sydän olisi takonut miljoonaa, kädet hikoillut, askeleet tuntuneet katoavan, ihmismäärä varastavan ilman...


• Ainoastaan torin läpi kulkiessani jouduin keskittymään pyyhkimään muun maailman silmistäni, katsoen sokeasti eteenpäin ja keskittäväni ajatukseni muualle. Ja minä selvisin!


• En lähde enää ulos ainoastaan illan tullen, vieressä kaahaavat autot eivät haittaa, ei vastaantulevat ihmiset, ei ympärillä pyörivä tasainen elämä, vaan välillä tunnen tarvitsevani sitä elämää ympärillä.


• Tuntemattomien ihmisten alkaessa puhumaan minulle yllättäen en enää mene paniikkin, soperra hiljaa jotain ja luiki pakoon.


• Aamulla mietin voinko laittaa lenkille juuri polvien yläpuolelle ulottuvat shortsit. Peilailin kauan, tuijotin arpiani, kääntyilin, arvet ovat vaalentuneet entisestään, kävin parvekkeella tupakilla ja menin ulos niillä shortseilla.


• Illalla päälläni vielä lyhyemmät shortsit. Uimarannalla paljon ihmisiä, näkyvämmät arvet rivissä sisäreidessä, en muista milloin olisin viimeksi ollut rannalla ilman että kalpeat jalkani olisi piilossa auringolta. Hetkessä unohdin märehtiä kaltoin kohtelemaani ulkokuortani ja lopetin välittämästä muista ihmisistä ja heidän ajatuksistaan.


• En ole käynyt vaa'alla sitten toukokuun. Silloinkin piti käydä vain jotta sain koiran punnittua. Kaupassa en täytä ostoskoriani mässyillä vain siksi että saisin rynnätä kotia ahmimaan ja päättää huomenna paastoavani. Täytän sen kyllä niillä ja mässäilen niitä sen kummemmin ajattelematta. En suunnittele huomista ruokailua tai seuraavaa ateriaa, eikä sekään enää ahdista. En tavoittele ettei reidet osuisi yhteen, en hyödy näkyvistä luista eikä elämäni parane litteällä mahalla.


•  Olen ehkä löytänyt palasen itseäni, jotain mikä minä olen, jotain mitä minä haluan, jotain joka ehkä joskus on ollut minussa ennen kun kadotin sen kaiken harmaan tieltä.


• Viinakaappi on pullollaan kaikkea hyvää (ja ei niin hyvää), muttei myöskään päässä naksuvaa mieletöntä halua tuhota maksaa ole tullut pitkään aikaan. Eikä myöskään lääkkeiden väärinkäyttöä ym ym. (Paitsi viimeisimmästä kerrasta ei ole paljoa aikaa, mutta se olikin se kerta kun heräsin ensimmäistä kertaa iloisena ja helpottuneena että olen yhä hengissä, joten sitä ei lasketa).
  


• Tätä kirjoittamista olen viivyttänyt ja viivyttänyt, koska tää on se kirous, jonka jälkeen kaikki alkaa menemään päin peetä. Mutta kun tätä on jo jonkin aikaa jatkunut, olen huomannut itsessäni positiivisia muutoksia ja asiat alkaa olla kunnossa, enkä ole pilvilinnoja vain rakentanut, niin... Minä olen herännyt kahdeksan(?) vuoden horroksesta?