En tiedä mikä mielenhäiriö oli kun parturiin päätin mennä. Herkkä hipiä ja helposti takkuuntuvat hiukset ei ole hyvä yhdistelmä, etenkin kun ei viitti ulista että sattuu. Yritin jutustella niitä näitä. Sitten koin sen samantekeväksi, väliäkös tuolla. Tykkään olla mielummin hiljaa ja selailla sisustuslehtien kuvia, kuin keksiä mitään kevyttä niitä-näitä keskusteluja ja pitää niitä yllä. Parturi sanoi valmistuneensa vuonna '11, siitä lähtien ollut siellä töissä. Hymyilen hänelle peilin kautta. Päässä humisee kuinka te pystytte tuohon? Koulun jälkeen heti työelämään, kohtaamaan ihmisiä, pitämään yksin puljua pystyssä, olemaan aikuisia?
"Onko sulla tänään vapaapäivä?" - "Joo on, meneeki koko päivä kauppoja kierrellessä". En tiedä miksi suustani karkaa ihan hölmöjä ja turhia valheita. En tiedä miksi astronautiksi olisin itseni vielä esitellyt jos hän olisi kysynyt mitä teen työkseni.
Viime päivät olen tahtonut olla yksin. Potenut tylsyyttä ja leiponut, tehnyt pitkiä lenkkejä ja haaveillut. Vihannut ja katkeroitunut, tuntenut usvaa keuhkoissa ja romahtanut. Jatkanut yksin olemista kunnes olo taas tasaantunut,
Tiedän monia ihmisiä, jotka eivät tahdo sitä omakotitaloa, kahta lasta, valkoista aitaa, farmariautoo ja koiraa. Sellaista keskiverto perhettä. Kauniita kukkapenkkejä, kiiltäviä ikkunoita joista talvella näkyy lämpö ulkopuolisille. Jotain omaa, sievää, puhdasta. Minä tahdon. Ja vähän enemmänkin.
No comments:
Post a Comment
Kiitos jokaisesta kommentista.
Aina en osaa vastata mitään, joten antakaa anteeksi.