Se ei saa vedettyä kunnolla henkeä, sen tärisyttää jalkaansa ja tuijottaa ulos ikkunasta yöhön. Nousen ylös ja kiskon sen hupparista seisomaan. Halataan ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen vuoteen.
"Mulla ei oo ketään muuta kuin sut, sä oot mulle tärkein. En mä kellekään muulle pysty puhumaan kun äiti ja isä nyt on mitä on"
Mennään sisälle. Tiedän ties kuinka monta tuttua lausetta jolla lohduttaa, jollaisia minä kuulin ja siitä syystä en sano niitä, koska ne eivät lohduta yhtään.
Poltamme tupakit, toiset, kolmannet. "Se ei vaan elä enää kovin kauaa"
Kysyn mitä hän muistaa lapsuudestamme, muistatko niitä videoita mitä tehtiin, millaista sun mielestä siel oli asua, muistatko kun nukuttiin useasti kerrossängyn yläpedillä molemmat, tunnetko sä koskaan itseäs masentuneeks. Se kysyy miksi isä ja äiti eros, mistä sisko silloin löytyikään, mitä pitää tehdä.
"Mä tuun sun viereen nukkumaan" ei tarvi "mä tuun".
Rikkinäisistä lapsista tuli rikkinäisiä aikuisia.
Viimeinen lause oli jotain niin koskettavaa ja kaunista.
ReplyDelete