"Minä vain hämmennyin, kun yhtäkkiä ootkin ihan eri ihminen. Et kai suuttunut?"
"Sä tunnut jotenkin erilaiselta"
Kuulen kun hänen äänensä puhelimessa, kun se madaltuu ja hiljentyy entisestään, heikosti huokasten sanoo sanansa. Pitkiä taukoja. Ja miksi mun on pakko nauraa, oi luoja, miksen uskalla kertoa tunteistani, vastata rehellisesti, näyttää miltä tuntuu?
Mä en saa sanottua tästä kellekään, koska mä tiedän ettei ole mitään järjellä selitettävissä olevaa syytä miksi minusta tuntuu tältä. Se toinen puoli musta hiljaa vetäytyy takaisin turvalliseen kuoreensa, hätyyttää ihmisiä pois ympäriltään, tahtoo sen turvallisen olon, jolloin ei tarvitse pelätä onnensa menettämistä, kun sitä ei ole.
Myönnän. En osaa olla onnellinen. Hetken aikaa olin, kun tajusin olevani nyt valmis kuolemaan; kaikki oli hyvin, saisin vihdoin kuolla onnellisena. Siitä olen haaveillut, ettei tarvisi onnettomana kuolla. Kuolema kun ei kuitenkaan ole korjaamassa minua pois, niin ahdistun pidellessäni onnen aineksia käsissäni.
Toinen puoli tahtoisi pysyä tyynenä, katsoa mitä tulevan pitää, olla mukana tässä niin kauan kun se kestää, kerätä hienoja muistoja. Olla sen arvoinen.
Mutta toinen kuiskuttaa, että jos sä rakastat sitä, niin ajattelet sen parasta etkä jää sekoittamaan sen elämää omilla ongelmillasi. Osaatko edes rakastaa? Tunnetko sitä tunnetta? Et tiedä miltä se tuntuu, et ole varma? Se on ihan eri maailmasta, ei se tulisi toimimaan.
Se sanoo rakastavansa minua. Se tietää mitä paniikkikohtaus on. Mä oon saanut sen ahdistumaan jo monesti.
"Lupaathan ettet sä jätä mua yksin. Ettet sä tee itelles mitään?"
"En voi luvata" sen jälkeen kammottava hiljaisuus, kirosin itseäni heti vastattuani, näin pettymyksen hänen silmistään ja hän sulkeutui pois siitä tilanteesta. Silloin päätin ettei tuohon tosiaankaan voi vastata rehellisesti. Ei vastaaviin kysymyksiinkään. Kevyt naurahdus paljon helpompi. Enkä tule kertomaan, vaikka hän ihmettelee nauramistani väärissä kohdissa, että nauran peitelläkseni stressin, ahdistuksen, pelon, surun.
(Ensimmäinen puhelinpäivitys jei, koira söi läppärin)
Voih... kuulostaa jokseenkin omalta elämältäni. Olet mahtava kirjoittaja ja olen seuraillut sinua jo monia vuosia, tosin aiemmilla bloginimilläni. Mahtavaa eksyä takaisin itsekkin blogin kirjoittamisen muodossa. Jokatapauksessa.. Yritä pärjätä. Eiköhän tämä tästä. Joskus.
ReplyDelete