Koko päivä yhtä taistelua. Taistelua siitä jatkanko sotimista vai heilutanko valkoista lippua ja luovutan. Käytökseni on ollut sen mukaista. Joko haaveilen uuden kämpän sisustuksesta ja mietin hitto soikoon, mulla on tulevaisuuden haave, mä aion taistella. Teen sen hänen vuokseen jonka ansiosta elossa ollaan. Aloitan terapian, teen mitä vain.
Tai unohdan edellä mainitun, mietin miksi edes yrittää. Mitä väliä millään, ei tää mun pää tuu ehkä miksikään muuttumaan. Siihen on vain totuttava. Niin mikä tulevaisuuden haave, eikö ne ihmiset oo jo riittävästi näyttänyt todelliset karvansa. Pitääkö itsensä kiusaamista muka jatkaa?
Se on raskasta kun joka hetki sä joudut skarppaamaan, pitämään mielessä päämäärän. Sitten kun edes hetkeksi mietit väsyväsi siihen, niin painajainen kolkuttaa jo päässä.
Siltikään hälytyskellot ei soi. Ne ei soi nytkään vaikka tiedostan tilanteeni ruokailuuni ja majapaikkaani koskien, kuinka paljon ja huonosti ne tulevat vaikuttamaan tulevaisuuteeni. Koska olen väsynyt ja puolustusjoukkoni luovuttavat yksi kerrallaan, ellen saa jostain niin helvetisti energiaa ja pääse takaisin oikealle tielle.
No comments:
Post a Comment
Kiitos jokaisesta kommentista.
Aina en osaa vastata mitään, joten antakaa anteeksi.