Jähmetyn seisomaan ulos pakkaseen. Tupakka palaa itsenäisesti loppuun käsissäni, kun minä tuijotan taivaalle. Revontulet kimaltaa taivaalla, kuin tuuleen karannut huivi. Katson kuunsirppiä, ja nukun sen sylissä. Kun en saa unta alan laskemaan tähtiä, eikö ne oikeastikaan lopu?
Unessa näen pikkuveljen. Viimeksi pienenä näin kun hän itki oikeasti kunnolla, ja nyt hän tuli uniini itkemään. Hänellä oli silmät punaiset, kasvot kyynelissä. Katsoi toivottomin silmin apua minulta. Huusi minulle, käski auttaa. Isä tuli ja vei hänet, vaikka veli rimpuili ja karjui. Minä taas vain seisoin ja seurasin katseellani pikkuveljeä. Kuinka voisin auttaa?
Aamulla olen surullinen ja hakkaan herätyskelloa päähäni. Miksi en osannut auttaa?
Muutaman päivän päästä äiti tulee käymään ja huomauttaa olenko nähnyt veljessäni jotain outoa. Veli on hiljainen ja vetäytyy pois muiden seurasta. Äiti menee veljen vuoteen vierelle ja veljeltä valuu kyynel.
Revontulet ovat kauniita. Itse en ole nähnyt kuin kerran, silloin kun kävin luokkaretkellä lapissa. Muuta hyvää siinä matkassa ei sitten ollutkaan.
ReplyDeleteToivottavasti veljesi on kunnossa. :/
Voimia sinulle. <3
veli <3
ReplyDeleteEn tule pikkusiskoni kanssa ikinä kunnolla toimeen, mutta silloin kun toinen itkee, on mentävä juttelemaan. Ja vaikkei mitään sanosikaan, on hyvä olla lähellä.
ReplyDeleteMä olen myös huolissani pikkuveljestäni. Pyysin hänet meille pariksi päiväksi kylään, ja se taisi auttaa vähän. Hän sai nähdä, että minäkin olen ihan yhtä sekaisin kuin hänkin.
ReplyDeleteOn vain hyvä olla lähellä.