28/01/10

Kirkkaansiniset mummon tekemät lapaset uppoavat tummansinisen villakangastakin taskuihin. Farkut ei tahdo pysyä päällä ja valkoisissa kengissä on kärjissä kulutuksesta tullut reikä. Painan leuan huivin syvyyksiin ja katseeni hortoilee heränneessä kaupungissa.

Teen itselleni pieniä salaisuuksia, minä keräilen salaisuuksia ja tykkään kun minulle kerrotaan niitä. Olen aina ollut hyvä pitämään salaisuuden. Kukaan ei varmastikaan noista ihmisistä tietäisi mitä minulla on taskussa, ja miksi. Enkä usko että niitä kiinnostaisikaan. Minä kylläkin monesti vain unohdan minulle kerrotun salaisuuden, etten itsekään sitä aina muista.

Hymyilen, käveleminen tuntuu kevyeltä ja oloni on tasainen. Sain itse lääkäriltä luvan nyt "lopettaa" Sertralinin käytön, ja tarvittaessa saan itse jatkaa sen käyttöä, tai hankkia uutta lääkettä. Kukaan muu ei ollut iloinen kuullessaan, että saan lopettaa lääkkeen.

Harmikseni kuulin että lääkäri on menossa osastolle, tilalle tulee minulle tuiki tuntematon mieslääkäri. En tahtoisi enää uusia ihmisiä kuulemaan ongelmistani, enkä tahdo kertoa heille itsestäni. Kaikki alkaa alusta.


Silmät on kiireen näköisesti maalattu ympäriltä sinisiksi, kulmakarvat kaartuvat ylöspäin. Hänen kengät kopisevat kovaa ja vaatteet on yhdistetty hassusti. Nainen kertoo mitä minä tunnen, ja käyttää paljon alleviivaustusseja ja kuulakärkikyniä ympyröidäkseen ja alleviivatakseen tekstistä otteita. Se on ammatinvalintapsykologi, ja minä en pidä hänestä. Hän tekee paljon, muttei saa aikaiseksi mitään, ei kuuntele minua ja tyrkyttää minulle vain yhtä suuntausta, välittämättä mitä minä haluan.

Nappaan appelsiinin ja karkaan syömään sitä piiloon. Muistelen viimeöistä, mieletöntä unta, missä en tuntenut Miestäni ja rakastuin häneen unessakin. Aamuyöllä olin tukehtua omaan limaani, kun ei hengitystiet olleet auki, mielenkiintoista.