01/02/10

Sinisessä kansiossa on papereita, samaten lattialla, pöydällä pinossa, tietokoneen alla ja missä milloinkin. Siirtelen niitä ja jään selaamaan kansiota. Huokaisen syvään ja katson ikävöiden marraskuussa hyvästelemäni luokan kuvaa. Vanha mies, luokanvalvojamme otti sen. Istun edessä ja vasemmalla reunalla. Leukani on painunut rintaan päin ja katseeni käsissä. Muistan kuinka vihasin tuota hetkeä.


Samalla rivillä istui neljä muuta tyttöä. Kahdesta en oppinut pitämään, ne kaksi toista tyttöä olivat aivan mahtavia. Jokaisella meillä oli oma tausta, ja ne sopivat hyvin yhteen. Olin niin onnellinen että minulla oli heidät. Muut kuvassa olevat katsovat kameraan, osa totisina, osa nauraen, suurin osa hymyillen.

Hymy nousee huulilleni, pieni pisara tippuu kuvalle. Jatkan kansion selailemista ja seuraavaksi vastaan tulee lääkeresepti. Lyön kannen kiinni, heitän kansion kaapin pohjalle ja kierrän avaimella oven lukkoon. Muistot sattuu liikaa.


Masennus on vienyt minulta niin paljon. Elämänilon ja monin puolin kaikki halut ja nautinnon. Taidot osata näyttää tunteitaan aidosti, tai tuntea edes jotain kunnolla. Se on taikonut peilini, että aina sitä katsoessani näytän vain rumemmalta päivä päivältä. Se on vienyt minulta kaiken voiman, niin psyykkisen kuin fyysisen. Se on vienyt minulta nuoruuden, ystävät, koulun. En oikeasti tiedä mitä kaikkea se on vienyt, sillä en muista sitä aikaa ennen masennusta. Mitä minulla silloin edes oli? Ehken edes saisi syyttää sitä, syy on minun ja se on minussa.

Äiti menee pissalle ja jättää vessan oven auki. Se on ärsyttävää, ja minä pyörittelen jalkojani jotka ovat villasukissa piilossa ja haistan kuinka käteni tuoksuvat yhä kloriitille. Jäätyneiden ikkunoiden takaa katson katoavaa aurinkoa, mietin pääsikö ystäväni isä perille, nyt kun hän on poissa.