Psykologin vastaanotto. Ne samat siniset tuolit, neljä pyöreän pöydän ympärillä. Istun aina nurkassa olevaan, nostan oikean jalan vasemman päälle ja revin ihoani. Neljästäkymmenestäviidestä minuutista on aina vain tullut paljon kiusallisimpia, hiljaisempia ja ahdistavampia. Puhuimme jo eläimistä ja lapsista, kaikesta taivaan ja maan väliltä, siltikin meinaa aiheet loppua. Enkä minä uskalla aloittaa puhumaan mistään asiasta, vaikka mieli tekisi. Nähdään sitten joskus, hei. Lopetin polilla käynnit.
Odotushuoneen läpi kulkiessa vastaan tulee tutun näköinen mies. Katsomme toisiamme, mutta kävelemme toistemme ohitse. Pian muistan entisen omahoitajani ja käännyn "etkö sä tunne mua enää". Hän naureskeli ja palasi, kättelimme ja naureskelimme. "Oletpa sä kaunistunut", etenkin tuon jälkeen minua nauratti kovin kovasti.
Odotushuoneen läpi kulkiessa vastaan tulee tutun näköinen mies. Katsomme toisiamme, mutta kävelemme toistemme ohitse. Pian muistan entisen omahoitajani ja käännyn "etkö sä tunne mua enää". Hän naureskeli ja palasi, kättelimme ja naureskelimme. "Oletpa sä kaunistunut", etenkin tuon jälkeen minua nauratti kovin kovasti.
Kaupungilla vastaan tulee entisiä ystäviä, kavereita, luokkalaisia, tuttuja. He kaikki vain tuijottavat ja kun minä pienellä äänellä uskaltaudun tervehtimään, he nopeentavatkin vain tahtia ja kävelevät ohitse. Mitään sanomatta. Sitten olimme sopineet ystäväni kanssa tapaamisen, muttei se onnistunut, koska hän ei pääse ulos osastolta, enkä minä sisälle.
Kuulokkeet korvissa tämä maailma on ihan erilainen, paljon parempi. Minun ei tarvitse välittää kenestäkään ohikulkijasta, eikä heidänkään minusta. Seilaan lumen läpi kahvilaan, istun vihreälle penkille ja katselen talvea vastaan tappelevia ihmisiä.
Poljimme kesällä ystäväni kanssa siskomme pyörillä tänne kaupungille. Mustassa laukussa pullo samppanjaa, täältä kahvilasta saimme pahvisia kahvikuppeja. Rautatieasemalla pummimme tupakkaa, kaupan katoksen alla makasimme silmät kiinni ja kuunneltiin kaupunkia. Vuoronperään makasimme näillä samoilla vihreillä penkeillä, välttelimme vartijaa ja viiden maissa aamulla tapasimme tuttuja. Jotka silloin tervehtivät ja puhuivat.
En ole koskaan osannut suhtautua mitenkään itsesäälissä uiviin ihmisiin. Mutta kiitos eräälle kirjoittajalle minä todellakin palauduin maailmanpinnalle, ja luin pari tekstiäni uudelleen lävitse. En olisi koskaan uskonut, että minä kuulun heidän joukkoon, enkä siis osaa suhtautua itseenikään kuinkaan. Ehkei se maailma oikeasti ole niin paha ja tuskaa tuottava.
Ehkei oikeasti mitään ole tapahtunutkaan, olen vain kehitellyt kaiken omassa päässäni. Ja kun tarpeeksi sairastutaan niin ehkä höyhenetkin alkavat painaa, veri muuttua makeammaksi ja pöntöstä tulee jumala. Eihän se näin ole? Elän vain omassa üpertylsässä maailmassa jossa ihmiset kävelevät väärinpäin ja he nousevat sateenvarjolla matkatakseen ilmassa.
Teen pienestäkin puunkuoresta hauta-arkun ja dramatisoin siten asioita, pyydän anteeksi.
Kuulokkeet korvissa tämä maailma on ihan erilainen, paljon parempi. Minun ei tarvitse välittää kenestäkään ohikulkijasta, eikä heidänkään minusta. Seilaan lumen läpi kahvilaan, istun vihreälle penkille ja katselen talvea vastaan tappelevia ihmisiä.
Poljimme kesällä ystäväni kanssa siskomme pyörillä tänne kaupungille. Mustassa laukussa pullo samppanjaa, täältä kahvilasta saimme pahvisia kahvikuppeja. Rautatieasemalla pummimme tupakkaa, kaupan katoksen alla makasimme silmät kiinni ja kuunneltiin kaupunkia. Vuoronperään makasimme näillä samoilla vihreillä penkeillä, välttelimme vartijaa ja viiden maissa aamulla tapasimme tuttuja. Jotka silloin tervehtivät ja puhuivat.
En ole koskaan osannut suhtautua mitenkään itsesäälissä uiviin ihmisiin. Mutta kiitos eräälle kirjoittajalle minä todellakin palauduin maailmanpinnalle, ja luin pari tekstiäni uudelleen lävitse. En olisi koskaan uskonut, että minä kuulun heidän joukkoon, enkä siis osaa suhtautua itseenikään kuinkaan. Ehkei se maailma oikeasti ole niin paha ja tuskaa tuottava.
Ehkei oikeasti mitään ole tapahtunutkaan, olen vain kehitellyt kaiken omassa päässäni. Ja kun tarpeeksi sairastutaan niin ehkä höyhenetkin alkavat painaa, veri muuttua makeammaksi ja pöntöstä tulee jumala. Eihän se näin ole? Elän vain omassa üpertylsässä maailmassa jossa ihmiset kävelevät väärinpäin ja he nousevat sateenvarjolla matkatakseen ilmassa.
Teen pienestäkin puunkuoresta hauta-arkun ja dramatisoin siten asioita, pyydän anteeksi.
Musiikki on hyvä tapa paeta todellisuutta, se auttaa unohtamaan hetkeksi. Jaksamisia!
ReplyDeleteHmm, lopetit sinäkin. Noh, pärjätään paremmin ilman. Yritetään ainakin.
ReplyDeleteKaipaan kaupunkia.
Ehkä näin on parempi, vaikka toisaalta siihenkin uskominen ei välillä tunnu luotettavalta, mutta on se oikeasti niin. Toivottavasti asiat vain etenisivät eikä enää tulisi sitä tilannetta, että oikeasti seisoisin sillä kynnyksellä.. Tai kukaan muukaan. Varsinkin, kun se ei ole oikeasti se tapa miten haluaisin lähteä, kun sen aika kaikilla joskus koittaa.
ReplyDeleteMutta kiitos. Ja tsemppiä<3