Istun puisella penkillä, ylläni mustat vaatteet ja hiukset luonnostaan niin vaaleat. Aurinko polttaa takana selkääni reikää, minä vain istun ja olen silti jossain muualla. Paljon minulle tuntemattomia ihmisiä, paljon kauniita kukka-asetelmia ja paljon kyyneleitä. Katsoin kauan maailmassa olleen ihmisen kasvoja, kuinka ne olivat niin tyynen näköiset, niin liikkumattomat, niin elämättömät.
Sairaalasta kerrottiin hänen vain nukahtaneen pois. Nyt minä näin hänet viimeisen kerran, hänet joka aina minua kutsui pikkulinnuksi, muisti aina mainita, että minusta tulee jotain ja jonka seurassa tunsin aina itseni kiusaantuneeksi, vaikka hänestä pidinkin kovin.
Jäljellä tuosta on yksi kuva, heitän ruusun suureen kuoppaan ja kasvot on kyyneleissä.
Siitä on neljä vuotta, enkä ole unohtanut niitä kasvoja. En ole neljään vuoteen kestänyt nähdä kuolleita ihmisiä, enkä liioin eläimiä. Olen ollut menemättä hautajaisiin, olen ollut ajattelematta heitä. Hautausmaallakin oloni on kiusaantunut. Vien kukkia, katselen ympärilleni kuin odottaen vastausta saaneen lähteä.
Kuu hohkaa valoa, pakkanen palelluttaa lapasista eksyneitä sormiani ja annan kaiken kylmän tulla lähelleni. Kannan hentoa ruumista, enkä itke. Olen kylmä ja vahva, en näytä tunteitani en anna itseni enää...
Sairaalasta kerrottiin hänen vain nukahtaneen pois. Nyt minä näin hänet viimeisen kerran, hänet joka aina minua kutsui pikkulinnuksi, muisti aina mainita, että minusta tulee jotain ja jonka seurassa tunsin aina itseni kiusaantuneeksi, vaikka hänestä pidinkin kovin.Jäljellä tuosta on yksi kuva, heitän ruusun suureen kuoppaan ja kasvot on kyyneleissä.
Siitä on neljä vuotta, enkä ole unohtanut niitä kasvoja. En ole neljään vuoteen kestänyt nähdä kuolleita ihmisiä, enkä liioin eläimiä. Olen ollut menemättä hautajaisiin, olen ollut ajattelematta heitä. Hautausmaallakin oloni on kiusaantunut. Vien kukkia, katselen ympärilleni kuin odottaen vastausta saaneen lähteä.
Kuu hohkaa valoa, pakkanen palelluttaa lapasista eksyneitä sormiani ja annan kaiken kylmän tulla lähelleni. Kannan hentoa ruumista, enkä itke. Olen kylmä ja vahva, en näytä tunteitani en anna itseni enää...Ota minut joukkoosi, oman pikkulintuisesi?
Kun isoäitini kuoli, minulla olisi ollut mahdollisuus nähdä hänet kuolleena, mutten tahtonut. Halusin muistaa hänet elävänä. Mutta nyt olen vähän katunut.
ReplyDeleteTunteita saa ja pitää näyttää. Voimia<3
:/
ReplyDeleteMä olen menettänyt lyhyen ajan sisällä nyt 3 ihmistä ja jokakerta kun soi jokin biisi: Goodbye tai Second Chance niin minulle tulee kyyneleet silmiin. En voi sille mitään vaikka hautajaiset olen skipannut niin silti mietin et miksen minä nähnyt kaverini ahdinkoa tai miksi ihmisten täytyy saada sydänkohtauksia nuorella iällään.
Elämän kiertokulku on valitettava tosiasia, mutta kunhan on tarpeeksi nessuja kyyneliin niin siitä kutakuinkin oppii selviytymään.