25/06/10

Teen suuria purkkapalloja, pyyhkäisen käsivarrella hikeä pois otsalta. Pomo ja hänen miehensä lähtee jo töistä, suurin osa hommista on tehty. Huikkaamme heipat ja hyvät jussit, nauramme perään ivallisesti, emmehän näekään kuin jo huomenna kahdeksan nolla nolla. Tiskaan viimeiset kuolaiset kulhot ja huomaan selvinneeni taas yhdestä päivästä.

Facebook täyttyy toivotuksista, ihmiset kertovat mihin tällä kertaa suunnataan ja millä fiiliksillä. Auringon hohto näkyy enää vain pilvien reunoissa, itse se on jo kadonnut maan alle. Vanhalta soittolistalta kone alkaa repimään muistoja auki. Silmät pyörähtävät kallon läpi poikki, pelkkää mustaa ja savua, solmuja ja maitokaakaota.

Tytölle taisin sanoa, että vietän lähes koko kesän töissä, onpahan turvallista (=turvassa itseltään ja muilta). Myöhemmin ajattelin että mitäs jos elänkin yhä viisikymmentä vuotiaana? Mietin vain elämätöntä elämääni? Toisaalta haluaisin jättää työt, ottaa muutama alkoholipitoinen juoma, mennä junalla siskon luo, polttaa mitätön määrä kukkaa ja nähdä maailmaa, saada tarinoita mitä muistella sitten joskus. Toisaalta tuo kaikki on jo takana. Jos tekisin kerrankin jotain oikein, että siskokin voisi olla ylpeä.

Puhelin soi, musiikki soi kovempaa. Suljen silmät enkä enää ehdi.