08/10/10

Anoppi puhuu ja puhuu, toistaa samat asiat liian monta kertaa, eikä pääse itse asiaan ollenkaan kiinni kun välillä pitää vähän lässyttää koirallenikin. Pyörittelen silmiäni, pureskelen sormenpäitä, nypin hiuksiani ja etsin kuulokkeet korviini, musiikki antaa unohtamaan muut.

Peltojen takana näkyy kaikki ne kauniit valot, kirkkaat ja eriväriset, jotka lumoavat katsojansa niitä tuijottamaan kunnes ollaan liian lähellä ja mikään ei ole enää niin kaunista ja ei mikään niin kuin ennen. Pitkässä rivissä ne loistavat, se on koko iältäni jo jäänyt mieleeni, jota ei voi unohtaa.

Kaupunki jää taakse, katuvalot seuraavat kunnes nekin jäävät jälkeen. Siellä täällä näkee mustia rakennusten kattoja, jotka uppoavat maahan ja puihin. Jossain kaukana ikkunoista leijailee keltainen valo. Painan pääni ikkunaan ja tuijotan yläpuolellamme olevia tähtiä kunnes nukahdan.

Koko viikon minä olen uppoutua kirjojen salaisuuksiin, mutten voi lakata miettimästä menneisyyttäni. Elän joka päivä ajatellen tutustumiani ihmisiä, mietin kuinka minäkin olen joskus ollut se osaston sohvan nurkassa istuva tyttö, mietin miten toisilla nykyään menee, ja katselen kaikkia ihmisiä täällä, eikä heistä kukaan tunne minua. Se antaisi minulle tilaisuuden luoda uuden sivun ja aloittaa alusta, mutta menneisyys on liikaa kiinni minusta. En osaa irrottautua, enkä enää kuulu minnekään.

Isän luo tultua kuulen uutisen, ja kaikki taas muuttuu.

Ripottelen pieniä valkoisia valheita tuonne ja sinne, tännekin. En satuttaakseni, vaan etten satuttaisi sillä kuinka minä yhä lennän tuulen mukana ilman siipiä.