"Kyllä mä tiedän että sut on hyvin kasvatettu. Heti huomasin että oot fiksu tyttö ja terävä päästäs kun veitsenterä. Et sä täällä tunnilla häiritse, ja olet ihan hiljaa mutta välillä mun onkin vaikee huomata et ookko sä täällä paikalla vai et. Onko noille sun poissaoloille mitään vakavaa syytä? Eniten mä olen nyt huolissani näistä sun poissaoloista".
Mietin kasvatusta, jonka olen saanut heikkohermoiselta äidiltä ja viinasta tykkäävältä isältä. Enkä syytä ketään, mutta jos kasvatuksella on jotain vaikutusta ollut, niin senkö takia minusta on tullut tällainen? Pitkupilli joka merkitsee ihoonsa jälkiä, masentunut joka ei käynyt koulussa, ollut osastohoidoissa, käynyt polilla, kinastellut sossujen kanssa, vammaillut ruoan kanssa, vihannut eniten itseään, syönyt liikaa pillereitä, juonut liikaa viinaa, poltellut kukkaa unohtaakseen itsensä, valehdellut paljon, varastellut minkä irti saanut, yrittänyt katkaista elämänlankansa. Osa näistä on yhä, osa on jo mennyttä elämää, toivottavasti pysyvästi. Minusta on tullut tyttö joka yhä etsii itseään.
Kaveri soittaa ja yritän olla vahva, vaikka kyyneleet meinaa karata poskelleni.
En ymmärrä kuinka olen selvinnyt tähän päivään saakka. Nyt tuntuu etten enää pysty selviämään, mutta pakko yrittää taistella. En saa tuottaa enää pettymystä, en tahdo nähdä kun ihmisten silmät vuotavat vuokseni, ja kun he varovasti kysyvät mitä minulle kuuluu. Olen aiheuttanut tarpeeksi harmia, en enää tahtoisi tuottaa yhtään lisää. Siksi peitän pahan oloni, kunnes sitä on taas liikaa patoutunut ja sen on pakko purkaa.
Mutta minä olen näkymätön, niin hiljaa aina istumassa käpertyen itseensä piiloon. Ei kukaan huomaa, muista, katso eikä näe minua. Se olisi aivan sama jos minä vaikka vain PUFFF ja katoaisin.
Kiinnitän talipallon ulos roikkumaan. Aamun ensimmäiset säteet olivat kauniita ja minä uppoan sohvan nurkkaan ja tuijotan piirrettyjä, joita muistan nähneeni ennenkin. Antaisitte mun vain vajota pohjaan, sinne syvimpään ja pimeimpään onkaloon jossa märät kädet ottavat vastaan ja suutelevat vettä keuhkoihin.
Kaveri soittaa ja yritän olla vahva, vaikka kyyneleet meinaa karata poskelleni.
En ymmärrä kuinka olen selvinnyt tähän päivään saakka. Nyt tuntuu etten enää pysty selviämään, mutta pakko yrittää taistella. En saa tuottaa enää pettymystä, en tahdo nähdä kun ihmisten silmät vuotavat vuokseni, ja kun he varovasti kysyvät mitä minulle kuuluu. Olen aiheuttanut tarpeeksi harmia, en enää tahtoisi tuottaa yhtään lisää. Siksi peitän pahan oloni, kunnes sitä on taas liikaa patoutunut ja sen on pakko purkaa.
Mutta minä olen näkymätön, niin hiljaa aina istumassa käpertyen itseensä piiloon. Ei kukaan huomaa, muista, katso eikä näe minua. Se olisi aivan sama jos minä vaikka vain PUFFF ja katoaisin.
Kiinnitän talipallon ulos roikkumaan. Aamun ensimmäiset säteet olivat kauniita ja minä uppoan sohvan nurkkaan ja tuijotan piirrettyjä, joita muistan nähneeni ennenkin. Antaisitte mun vain vajota pohjaan, sinne syvimpään ja pimeimpään onkaloon jossa märät kädet ottavat vastaan ja suutelevat vettä keuhkoihin.
Älä vajoa.
ReplyDeleteSamaistun tekstiisi.
ReplyDeleteVahvistava hali sinulle.
mä siis rakastan näitä sun tekstejä<3
ReplyDeleteÄlä vajoa. Jos osa pahasta menneisyydestä on jo jäänyt taakse, pidä kiinni siitä etteivät ne enään saavuta sinua! Kotiolot ovat varmasti vaikuttaneet oloosi ja aiheuttaneet harmia, mutta kaikki tämä tekee sinusta vahvemman. Halaus<3
ReplyDeleteSitä jäi vielä jääkappiin! Tulet syömään :D <3
ReplyDeleteHöh, ei ne ole nyt yhtään kivat mutta kiva että joku tykkää!:3
ReplyDelete