24/10/10

Kuu synnyttää puille kylmät varjot. Kyykistyn harmaalle nurmikolle ja lasken lämpimän kynttilän hautakiven viereen. Tuuli tanssii hiuksissani, ja katson kuinka paljon lisää hautakiviä on tullut uuteen riviin, ja vielä toiseen uuteen. En muista koska viimeksi kävin täällä. Tuijotan kiveen lyötyjä numeroita jotka kertovat tarinaa. Käännyn pois ja annan katseeni juosta kaikkialla kynttilöiden valoissa.

En ole koskaan kenellekään osannut sanoa sitä, kuinka minä tunnen syyllisyyttä. Kuinka minun ei olisi pitänyt---. Minun olisi vain pitänyt---.

Me lapset olimme sinulle ainoat. Kun viimeisen kerran käytiin sairaalassa sanoit meille jokaiselle jotain pientä ja kaunista. Mutta jos olisit täällä, sinä näkisit että meitä on enemmänkin. Ja minä muistan sinun hymysi, miltä tuoksut ja sinun kätesi. En tahdo muistaa sairaalaa, sillä muistissani sinulla on vieläkin se ruman värinen auto ja sinä puhut jyrkästi ja liian suoraan ihmisille. Sitten sinä nukahdit pois. Puhuit minulle aina jotain outoa, mutta kasvaessani olen huomannut että puheesi oli totta.

Olisit täällä, ja saisin sanotuksi ne sanat, mitä en uskaltanut sanoa.

Sinulle. Hänelle joka ei edes saanut ensimmäistäkään hengenvetoa. Hänelle joka lopetti parikymppisenä elämänsä. Hänelle joka istui autossa kun sattui onnettomuus ja menehtyi. Hänelle joka kauniina päivänä sai aivoverenvuodon. Hänelle joka käveli junan raidetta liian pitkälle. Hänelle joka lähti täältä silloin kun minä tulin. Heille kaikille.

Pikkulintu...