29/10/10

Lunta ympärilläni, ajatukset sotkuisena päässäni huutavat samaan aikaan kuorossa. Niiden takaa kuulen äänen "Tim, rau-hoitu! Tim oo ny rauhassa". Sanat vain hukkuvat ajatuksieni sekaan ja minä poltan tupakkaa nauraen kun muut ovat liian totisia.

Ihmisten katseita, mutten minä välitä, en minä pelkää. Nauran yhä ja siemaisen pahvikupista taikajuomaa. En huomaa puhuvani liian kovaäänisesti ja ennen kun ihmisten vihaiset katseet muuttuvat murhaaviksi me kävelemme näkymättömiä siksakkiaskelia ulos. Taskusta löytyy teipattu tulitikkuaski pahan/mainion päivän varalle. Se mitä ei saisi. Tyhjä avattu tulitikkuaski maassa, josta meidän jäljet jää lumeen makaamaan.


Sohvan nurkassa myöhemmin jälleen minä tuijotan tyhjää paperia kynä kädessä. Siihen syntyy hämähäkin seittiin tippuneita epätäydellisiä tähtiä, kuunsirppi, tikkari. Ihmisten kasvoja, käsiä ja jalkoja on liian vaikea piirtää ja ne jäävät pois. Kynä jättää jälkeensä tasaista jälkeä enkä lopeta ennen kun olen varma mitä tahdon. Tahdon takaisin omaan satumaailmaani, huomaan varjojen kurkistavan toistensa takaa, hyräilen

Paha ei koskaan pakoon halunnutkaan
Sä puit sen niin kauniisti
Se palasi kotiin taas
APULANTA - 008

ja itkien minä (jälleen) nukahdan vaikken muista miksi.


Mutta lapsuuden mummolassa oli aina kauniita kukkia, lettujen tuoksua ja punainen keinu. Karehtimani kukat olivat muuttuneet muoviksi.