09/11/10

Tykkään istua öisin kylän laidassa sijaitsevalla bussipysäkillä. Kuunnella hiljaisuutta, jonka vuoronperään rikkoo kaukaa kantautuvat autojen äänet, tai koirien hiljainen ulina.

Yritän ennakoida asioita, tehdä mitä luulen muiden toivovan että tekisin, välttyäkseni vihalta. Koska olen luuseri ja heikko, yritän pysyä ihmisten lähellä välttääkseni tyhmiä tekoja. Harkitsen jo takin ja koiran ottamista ja oven sulkemista, mutta nieleskelen ja yritän olla vahva. He eivät vain ymmärrä. Lopuksi pelkään että kyynelten tippuessa niistä kuuluu liian voimakas ääni osuessa laminaattilattiaan ja olen valmiina keräämään jokaisen pisaran poskeltani takkini taskuun.

Ystävän hassut sanat mietityttävät, mutta yritetään yhdessä parantua, tukea toinen toistamme, eikä enää saa luovuttaa. Ei koko nuoruutta voi menettää, ei saa menettää. Yritän niin kovasti muuttua, muuttaa, rakentaa, korjata, hiota ja saada elämäni ehjäksi. Tiedän että siihen pitää tehdä paljon töitä, ettei kaikki muutu sormia napsauttamalla. Pitää yrittää kovasti, pitää unelmoida saadakseen tulevaisuuteen jotain sisältöä mitä tahtoo. Pitää olla kunnianhimoa ja yrittää avata silmiään vielä kerran niin suureksi, nähdäkseen onko tuolla vielä jossain onnea jaossa?

Kaiken tämän kyljessä tunnen kuitenkin kuinka kierouduin yhä enemmän tähän peliin. Farkut painavat uusiin arpiin, huomaamattani vähennän ruokaa lautaseltani, en tiedä uppoanko vahingossa vai tahallani pääni sisään ja muut saavat huitoa käsiään silmieni edessä "haloo?", sosiaalisissa kohtauksissa kaikki tietenkin menee överiksi kun minä nauran ja puhun niin kuin muutkin, mutta enemmän. Tai ääripää: en ollenkaan. En osaa olla normaali, en tiedä miten minun pitäisi olla, mitä tehdä, miksi, miksi, miksi minä.

Kyllä mä tahdon nähdä maailmaa. Mulla on paljon asioita mitä tahdon kokea ja mitä haluan nähdä, tuntea, aistia.

Siltikin jos tuntuu että elämä käy liian vaikeaksi, mulla on mielessäni se EXIT-ovi, mitä käytetään vain hätätilanteessa. Tuntuu todellakin, että olen "normaaleista" ihmisistä poikkeava siinäkin, kun en ota mitään estettä ylitettäväksi. Tiedän sen jo päässäni kuinka epäonnistun; kaikki on siis aivan turhaa, loputkin voimat vievää ja liian rankkaa. Helpompaa lopettaa kaikki kerralla. Kadota vain sinne satumetsään, missä on kaunista. Siltikään niin ei voi tehdä. Muilla on asiat aina pahemmin kun minulla ja sinulla ja sinulla. En näe itseäni aikuisena, en näe itseäni ollenkaan tulevaisuudessa.

Päiväkin pelkillä terveillä ajatuksilla liikkumiseen tarvitaan paljon. En ole onnistunut siinä vielä(kään), mutta minä yritän. Tosissani ja niin kauan kuin voimia riittää. Yritän. Jos jaksaisin.