17/11/10

Pakkanen on tehnyt puista valkoisia ja teräviä. Saavumme koulusta kotia kaverin kyydissä ja sisälle päästyä lämmitän teevettä ja nappaan satsuman lasisesta kulhosta, jonka isältäni sain lainaksi/perinnöksi. Koulupäivät ovat liian vaikeita, karehdin heitä jotka jaksavat sinne joka päivä raahautua ja ovat fiksuja ja filmaattisia joka hetki. Päästiin normaalia aikaisemmin kotia; suunnitelmissani nopea välipala ja koiraa juoksujalkaa kusettamaan.

"Niin G, odota nyt hetki ja pidättele pissaa, kun äiti taas syö"

Nakkaan hedelmän seinään ja upotan kylmän jalkani rikkinäisiin kenkiin. Ne jotka minua vähääkään tuntee tai on joutunut kanssani keskustelemaan eläimistä todellakin tietävät että eläimet, etenkin koirani G, on naulittu sydämeeni kiinni. Lisäksi olen yhä he-le-vetin herkkä, jos joku kommentoi ruokailujani mielestäni negatiivisessa sävyssä, niin ollaan sitten syömättä. Satana.

Kun jaloista on kadonnut tunto, poskissa vieläkin pieni pistely ja kun voimat ovat sulaneet ulos, olen valmiina palaamaan sisälle. Revin kylmät housut jaloistani, hupparin ja sukellan peiton alle. Uppoudun lukemani kirjan maailmaan kunnes silmät painavat liikaa.

Herätessäni kaksi viestiä, kaksi soittoa. Isä juttelee tulevasta matkasta. Toinen viesti kaverilta, kuulumisia. Äiti soittaa hätääntyneenä perääni ja kyselee onko kaikki hyvin? varmasti? soita jos tulee jotain. Yksi viesti siskolta johon vastaan parin tunnin kuluttua.

"Jäin lauantain jälkeen miettimään onko sulla kaikki hyvin, kun näin ne sun viiltelyjäljet? Muista et voit aina soittaa mulle ja puhua"

Olen siirtynyt sohvan nurkkaan vilttiin kääriytyneenä. Katson tv:tä ymmärtämättä ohjelmista mitään ja yritän saada jotain kirjoitettua kännykän näyttöön. Ei mulla mitää hätää oo. Joskus vaa ahdistaa nii jumalattomasti et sit sillee. Ja muista sä sit kans, et voit puhuu ain mulle. Kiroan omaa nahkaani kun en vieläkään osaa elää kuten muut, tai edes tarpeeksi näkymättömästi etten aiheuttaisi muille huolia. Etenkään siskolle.

Teitä on paljon, etten ymmärrä sitä määrää. En minä oikeasti uskaltaisi edes näin monelle puhua yhtä aikaa.  Mutta on helpompaa olla tuntematon ja kirjoittaa päivistään, kuin lukea julkisesti edes jonkun toisen kirjoittamaa tarinaa. Siltikin te olette ja en voi sanoa kiitosta tarpeeksi. En tiedä miksi, mutta ehkä minäkin nyt uskallan tehdä tämän.