04/12/10

Laahustan banaanit ja jugurtti kädessä kauppaa ympäri miettien kuinka ihmiset kykenevät joka viikko huolehtimaan perheistään ja tekemään ostoksensa marketissa joka on räjähtää ihmismäärästä. Jään murojen kohdalle ja joku niin kauhean tutun näköinen mies seisoo edessäni. Sen kasvot alkavat pikkuhiljaa nousta muististani, mutta nimeä en vieläkään muista. Se on se viiksekäs, silmälasipäinen mies, joka aina esiintyi muiden psykologien ja psykiatrien ja sossujen kanssa kokouksiin. Sillä on Jussi-pipo ja beige pitkänmallinen takki. Unohdin murot.

Tennarit uppoavat hankeen, metsä alkaa kadottaa valoaan ja lapaset kädessä poltan tupakkaa. Aion lopettaa. Lenkillä pääsimme siskon kanssa siihen tulokseen, että joko meidän perhe on oikeastikin aivan  kamala, tai sitten meidän kolmen siskoksen jokaisen mies on niin heikko, etteivät ne vain kestä, tai ukkelimme ovat itse loistoperheestä, jossa kaikki on täydellistä ja siksi eivät siedä taikka ymmärrä sekuntiakaan perhettämme. Vain sitä siedetään jonka kanssa on sattunut nyt muutamaan saman katon alle, muttei aina sitäkään.

Olen siksi hieman surullinen, sillä odotin että tästä olisi seurannut jotain mukavaakin. Nyt kuitenkin odotan vain koska pääsen omaan pieneen kotiini eläimieni (ja ukkelin) kanssa, koska pääsen omaan tuttuun sänkyyn monien peittojen alle ja koska pääsen tuijottamaan takapihalle ovatko linnut syöneet talipalloaan.

Ihmiset ovat niin kamalan ilkeitä, eli ei ihmekään jos minua ei kiinnosta enää yhtään sosiaaliset tilanteet, panikoin kauppareissuista ja tahdon vain olla kotona seinien ympäröimänä. Tuttujenkin ihmisten lähellä tunnen olevani vain tiellä ja haitaksi, ja teinpä mitä vain niin aina on joku vialla. Tai jos mitään en ole tehnyt niin vähintään kissa on karannut ja juoksentelee kukkaruukut kaataen ja kukaan ei uskalla tulla valittamaan minulle suoraan.

Tää kaikki on niin päivänselvää ja sekavaa. Huomaa että joku unohti pitää kulissit yllä ja annettiin vain kaikki repsahtaa ja liikkua omalla tahdillaan. Joulu muuttui silmissä jälleen yhdeksi suureksi katastrofiksi ja tahtoisin vain senkin yli nukkua, koska en tahdo enää kuulla ja nähdä enempää.

Yöllä haen vettä karhealle kurkulle, talo on pimeä, isän tuttu matala kuorsaus. Siskon ääni ei ollut tuttu kun hän riiteli miehensä kanssa, ja minä hiivinkin takaisin yläkertaan. Tahdon jo kotiini, enkä ole varma tahdonko enää tulla tänne. Pää ei kestä enää yhtään.

(Onneksi minulla on kuitenkin kaksi niin suloista kisua)