13/12/10

Jälleen myöhässä koulussa, muut ovat vielä tunneilla, muutama opettaja ruokalassa kahvikuppien äärellä. Tarkistan ilmoitustaululta ajan "parittomilla viikoilla keskiviikkoisin" enkä enää pysty ajattelemaankaan kannattaisiko se vai ei. Ihmisten tallomaa polkua pitkin keltaiseen vanhaan rakennukseen, vanhat narisevat portaat ylös ja koputan ovea "Hei, öö, ookko sä terkkari?"

Vaikka terkkari-kuraattori-lääkäri-kauhu on suuri, päätin ottaa riskin ja mennä juttelemaan. Puhumme hetken, en muista mitä piti sanoa, jotain unettomuudesta, koulunkäynnistä, mielialasta... Hän lyö eteeni kaksisivuisen paperin, muistelen olenko tainnut tehdä sen aiemminkin jo, ja alan rinkuloimaan numeroita jotka vastaavat ajatuksiani tai muuta vastaavaa.

Pelko osastolle menosta on liian suuri, ja minä yritän nätisti vähennellä tilaani. Hän ottaa paperin käteen, laskee, puhuu, samalla mittaa hemoglobiinin (ja niin kuin aina: se on hyvä), antaa jäykkäkouristuspiikin, ja soittaa polille. "Mut en mä mielelläni nyt menis mihkää polille, ku mmm sillee..." Nuorehko terveydenhoitaja sanoo, ettei voi muuten auttaa, tilanteeni on vakava ja soittaa nuorisopsykiatrin lääkärille. Lääkäri katsoo tietokoneeltaan tietoja minusta "maaliskuussahan sä omasta halusta lopetit käynnit?".

Yllätyin kuitenkin positiivisesti, kun terveydenhoitaja oli mukava, asiallinen ja teki hommansa. Lupasi soittaa luokanvalvojalle tilastani ilman yksityiskohtia ja minä toivon että hän sitä myöten lopettaisi tekstiviesteillä pommittamisen ja tajuaisi etten tahallani jää muista jälkeen.

  

En millään tahtoisi mennä polille, vaikka tahdonkin parantua ja pystyä elämään edes jotenkin niin kuin muut. Miehelle en ole uskaltanut kertoa, enkä varmastikaan kenellekään kerro (paitsi nyt teille), ellei ole pakko. Ei se ennen tuntunut tältä, mutta nyt koko tilanne niin nolottaa ja häpeän itseäni ja näen jo päässäni kuvan kun ihmiset katsovat minua kieroon, jos vain tietäisivät (niin kuin ne muuten ei nyt katsoisikaan). Kun kaikki muut jaksavat ja pystyvät, miksi en minäkin? Säälittävää. Olisi riittänyt pelkkä luokanvalvojalle ilmoittaminen, ja minä odottaisin kotona kun aika parantaisi haavat. Nou nou, eipä mene näin.

Miten tässä kävi näin? No, olenhan ollut maaliskuusta lähtien ilman nuorten psykiatrista poliklinikkaa ja avohuollon tukihenkilöitä. Wuhu!! Nykyään joka hengenvedolla tunnen kuihtuvani sisältä, vaikka ulkokuori paisuu ja napit housuissa eivät mene kiinni.

Se oli keskiviikko.