Ahmin kuvia silmilläni toinen toisen perään. Bassojen värinä täyttää verisuoneni ja kiroamme salaisuuteen kadonnutta kenkää. Hiljaisuuden tullessa korvat täyttyvät huminalla, aamulla se on onneksi poissa ja pupillit vain laajentuneet.
Niihin kuviin kuitenkin jään. Ne aukovat muistojen kätkön auki ja tiputtavat tunteita ruumiiseeni, saaden murtumaan ja vajoamaan peittoni alle, pelkäämään jokaista sanaa minkä vapautan suustani ja olemaan vielä hiljempaa ja yhä vain.
Tahtoisin palata sinne aikaan korjaamaan vain yhden asian, sen että sitoisin narun ranteeni ympärille ja naru jatkuisi siitä kaikkien entisten ja kadotettujen ystävieni ranteeseen. Näin en olisi eksynyt heistä, ja olisin saanut pidettyä helpommin heistä kiinni.
Jossakin vaiheessa uskallan nousta sieltä peiton alta, yrittää varovasti alkaa korjaamaan suhteita ja löytämään ne mitä kaipaan, mitä ilman on vaikea elää. Sitten mä taas tahdon kiinnittyä liikaa siihen ihmiseen kun tuntuu, ettei se ole kokonaan unohtanut mua. Hän joka oli (kliseistä tai ei, ihan sama) mulle kolmas sisko jonka kanssa oli helppoa ja jonka kanssa sai puhua ja tehdä mitä vain. Nyt kyselen sen elämästä, missä päin edes asustaa, eihän poikakaveri lyö niin kuin edellinen, miten perheessä... Mutta kun hän oli kuin pikkusisko.
Ei kadotettuja välejä vain koskaan saa kokonaan korjattua, asiat kerkeää muuttumaan nopeasti kahdessa vuodessa, vaikkei oikeasti mikään ole muuttunut.
Muistaminen on niin vaikeaa, tärkeät asiat unohtuvat mutta ne jotka voisin kätkeä nousevat silloin tällöin salakavalasti silmien taakse.
Huomaan kuitenkin alkaneen välttelevän ihmisiä joista on tullut vuosien varrella aina vain läheisempiä. En tykkää tästä yhtään ja yritän pakottaa itseäni kirjoittamaan tekstiviestiä ja kyselemään kuulumisia. Se on vähintä mitä voin tehdä.
En meinannut taaskaan uuden vuoden alettua tehdä mitään lupausta rikottavaksi, mutta katsoessani katulamppujen alla leijailevia lumihiutaleita päätin luvata, että minä tulen vielä hyväksi ystäväksi.
Ei saisi irroittaa, mutta on raskasta pitää kiinni. Se on silti sen arvoista, onhan?
ReplyDeleteKiitos kommentista, liityit lukuisiin kulissi -ihmisiin! No ei, heh, yritän vaan vääntää vitsiä niinkuin hyvään kulissiin kuuluu. No joo.. Ikävää, että itselläsi on tuo kulissi myös, mutta ymmärrän sen täydellisesti. Niin monella on. Ja tosiaan, ainakin omalla kohdallani pätee psykologienkin kanssa niin että kukaan ei ota tosissaan ennen kuin on tyyliin itsemurhan partaalla. Ja silloinkin herätään hetkeksi vain miettimään, että taisi jotain oikeesti olla vialla tai sitten tuo kerjää huomiota. Vihaan tätä maailmaa, tämä on niin epäreilu.
ReplyDeleteJa tosiaan, tuntemattomat ja vähän läheisimmätkinhän ne parhaimmiten tietää miltä itsestä oikeasti tuntuu..
niin, ehkä kadotettuja välejä ei saa koskaan kokonaan korjattua mutta aina voi yrittää rakentaa uusia siltoja.
ReplyDeletekirjoitat kauniisti, liityin lukijaksesi :)
oi, kiitos. sinä olet kaunis.
ReplyDeleteAivan kuin sanat olisivat tulleet omasta suustani. Voin allekirjoittaa lähes kaiken, paitsi sitä että olisin luvannut olla hyvä ystävä. Tiedän etten pystyisi pitämään sellaista lupausta. On niin paljon helpompaa päästää irti ja vajota yksin tyhjyyteen.
ReplyDeleteEn jätäkään häntä, naamioin ilmeisesti liian usein pahan olon valepukuun, jolloin se ajan mittaan suuttuu ja räjähtää naamalle kirjavan tummana sekamelskana. Silloin kaaos on valloillaan eikä ajatuksia voi enää käskeä.
Kunpa se päivä vielä oikeasti koittaisi. Se kun keuhkot puhdistuvat siirapista ja savusta. Se kun näkee maailman ihan erilailla vaikkei mikään oikeatsti olekaan muuttunut.
Voimia suhteiden ylläpitämiseen ja korjaamiseen. Olet tärkeä.
tuo lupaus on mahtava. minäkin yritän, satutan ja petän liian usein rakkaimpia.
ReplyDeletekiitos<3 en menetä, koska vielä minulla on rakkaimmat ja teidät. *iso halaus*
Voimaa! Paljon. *halaus*
ReplyDelete