10/01/11

23:45... 00:45... Nukahdan ja herään uudelleen neljän tunnin päästä. T-paidan kaula-aukko ahdistaa ja revin märkää paitaa yltäni. Tunnin päästä herään uudelleen; peitto on liian raskas, se litistää minut ja minä sulan. Heräilen tunnin välein, kunnes luovutan ja nousen. Olo on kuin krapulasta kärsisi. Tärisen, pohkeet tuntuvat puutuvan, teenkeitin ei pysy kädessä, suu kuiva kun maalla asuvalla kalalla, on niin kuuma ja hikoilen, mutta silti liian kylmä ollakseen hihattomalla.

Seurailen lumeen jääneitä jalanjälkiä ja niistä päättelen kummasta ovesta menen sisään. Neuvonnassa pyydän apua missä minun pitäisi odottaa ja käy ilmi, että olen ihan väärässä paikassa kaiken lisäksi. Ihmiset täyttävät autoillaan tien, koululaisia tulee vastaan ja suunnistan kanan muistillani neuvoja-tädin ohjaamaan paikkaan. Postin ohi, vasen ei kun oikea, seuraava risteys, ei kylttiä... Lumihiutaleet paiskautuvat tuulen mukana kasvoilleni kun kokeilen vielä kahta väärää ovea kunnes mustaan alustaan tehty kyltti vihdoin esiintyy "Nuorisopsykiatrian poliklinikka".

Paikka on lämmin, avoin ja kotoisa. Ja hiljainen. Sairaanhoitaja on minua vastassa "noni löysit vaan perille" ja lähden seuraamaan häntä jättäen jälkeeni maan lumiseksi. Taas ympyröidään papereita ja ruksaillaan. Nainen oli sama kuka syksyllä teki vielä koulussa terveystarkastukset, hiljattain siirtynyt tänne.

Minua alkaa naurattaa oma typeryyteni kun yhä kengänkärkiä tuijottelen, ihmisiä on vain niin pelottava katsoa silmiin. Silloin pelkää paljastuvansa, olevansa läpinäkyvä.

Hänelle oli kuitenkin helppo puhua. Tai vaikken juuri mitään puhunut, niin pystyin silti kertomaan asioista, joista hän kyseli loput ja perehtyi niihin eikä antanut minkään lauseen juosta ohi korvien. Puhetta juomahistoriastani, lääkkeistä, ruoasta, itseinhosta, kehuista, koulusta, perheestä, ystävistä, tapaan ylilääkärin (joka osastolla oli myös, eikä pitänyt silloisesta karkureissustani...) ja mitä mieltä lääkkeistä?

Lähden kotia, äiti pyytää soittamaan ja puhumme miltei koko matkan. Hän oli hieman huolestunut "oireilustani" joista olen muutaman kerran maininnut (mm. täälläkin tuo hikoileva kala -kertomus ylhäällä päin). "Vaihdevuodet hi-hi ne nyt ei noin nuorella... Ei oo totta laskeekohan sulla sokerit?". Puhelimen toisessa päässä ääni hiljenee. "Joojoo, mähän oon terve ku pukki". Suvussani siis esiintyy paljon diabetesta. "Niin ei siinä muuta mutta kauheaa jos sä menetkin sitten tajuttomaksi yhtäkkiä.."

Uskaltauduin kauppaan.