03/03/11

Savu karkaa autosta pienen raon kautta kylmään tuuleen. Katseeni jää sivupeiliin ja katson sitä. En tunnista sitä ihmistä siinä, sen ulkokuori ei sano minulle mitään, silmät ei tunnista itseään. Sillä on laiska katse, teepussit silmien alla ja mustat kuopat. Hiukset ohuet, sähköistyneet poskiin kiinni ja loput jääneet pipon alle takkuineen. Kuiva ja kylmä käsi kuljettaa sitä samaa syöpäkäärylettä repeytyneille huulille ja pois. Mustaa kulunutta kynsilakkaa, hiljattain lopetettu kynsien järsiminen siirtynyt sormien ihoon, jättäen jokaisen kosketuksen kipeäksi.

Lukkojen raksahdukset, ovi aukeaa ja pirteä naisääni reippaasti toivottaa tervetulleeksi. Hymyilen huiviini ja näen ystäväni. Suklaata, kännykkä ja myöhässä oleva syntymäpäiväkortti. Seinät ovat muuttuneet valkoisiksi, radio samalla paikalla, tuttu tuoksu, hiljainen keittiö, sama painostava olo kulkiessa siellä. Kaikki pysynyt paikalla, tuntuu kuin aika pysähtyisi siellä. Kuvitella, siitä on pian kaksi vuotta kun viimeksi vietin päiväni siellä.

Ystävä oli joutunut osastolle. Mulla on kaks ystävää, kummallakaan ei mene hyvin tällä hetkellä. Tuntuu että on mun aika olla vahva, vaikken ala mitään jeesusta leikkimään. Miksi en voisi olla niin terästä mitä muutkin, kestää elämän painolasti ja auttaa purkamaan sitä. En näin heikko, ettei minulle edes uskalleta puhua.