Tuon päivän jälkeen kesti kaksi viikkoa, kunnes sain korjattua siipeni ja lähdettyä lentoon ennen kun uppoaisin syvemmälle juoksuhiekassa. Siihen tarvitsin avukseni äitin (<3), jolle soitin ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti itkien apua. Hän tuli luokseni, täytti jääkaapin, antoi autokyydin, tyhjensi tiskialtaan astioista, poisti eläinten karvat nurkista, laittoi verhot kunnolla kiinni, kun minulta oli jäänyt homma kesken, kuunteli rääkymiseni takaa murheitani, ulkoilutti koiraa, auttoi pitämään kuolemaisillaan olevia kukkiani hengissä, ja sanoi "kyllä kaikki järjestyy".
Tuo romahdus oli aika voimia vievä, en edes osannut hymyillä enää ja Höpöttelijä Tätikin sen huomasi. Nukuin illat, yöt, kävin koulussa ja takaisin nukkumaan. Yksi kohta oli erilainen, kuin aiemmin on ollut: tunsin kuolevani, mutten tahtonut sitä. Saatoin vain maata paikoillani ja itkeä kuinka olen hautaan juoksemassa, enkä minä tahtoisi sen olevan niin, vaikka toisaalta se houkutti kuinka kaikki olisi vihdoin ohi. Ei enää romahtamisia, ei ylikierroksilla menoa pää kolmantena jalkana, ei tarvitsisi olla enää kuin eläväkuollut.
Oprah sanoi telkkarissa jotain tämän tyylistä: "kun toinen näyttää sinulle todellisen luonteensa, usko se heti". Eikö ihminen oikeastikaan näe mikä on itsellensä parasta? Näkevätkö muut sen, mutta eiväthän he voi tietää kaikkea! Eivät he tiedä niistä hyvistä ajoista (minulla niistä pieni harmaa muisto jossain takaraivossa), eivätkä he tiedä kuinka pidän niistä käsistä (jotka eivät pitkään aikaan halanneet), niistä kolmesta sanasta (joita en ole kuullut pitkään aikaan) ja he eivät tiedä kuinka minä muutun vain surullisemmaksi kun heräänkin aamulla taas yksin, kissatkin nukkuvat sentään yhdessä.
Hän vain sanoo "jos vielä yksikin arpi tulee, niin se on sitten ero". Kuten hän on sanonut myös pillereistä, marijuanasta, sekoamisesta...
PS. Cassie, sua on ikävä.
pieni.
ReplyDeleteHienoa, ettet halunnut kuolla. Ihanaa että pyysit apua ja vielä ihanampaa, että sait sitä.
ReplyDeleteIhana äiti. Tsemppiä tim ♥
ReplyDelete